Courageous.

On ihanaa olla kotona. Paikassa, jossa mitään ei voi piilottaa tai peitellä (paitsi ehkä joululahjoja) ja jossa voi opetella rakkautta. Maassa on lunta ja kaikki on niin tuttua vaikkakin vähän jännittävää, koska en oo tottunu elämään ilman katuvaloja. Eilen fasaani hyppäs seiväsaidalle ihastelemaan tätä ihmeellisen kaunista talvimaisemaa, mutta kun liityin seuraan niin se valitettavasti säikähti ja lensi pois. Käytiin myös organisoidulla (!!!) kauppareissulla ja ostettiin ruokaa enemmän kun oon ikinä nähny. Semmosta se on, kun on iso perhe. Tykkään siitä. Tykkään siitä, että ruoanlaitto lähtee käsistä ja meillä voi olla hauskaa sen takia. Ja että voin keittää äitille ja iskälle joulukahvia, jonka ne muka maistaa vielä seuraavankin päivän puruissa. Ne ei ymmärrä, että se on oikeasti joulukahvia. Tää joulu on myös ihan uus edellisiin verrattuna. Nyt jo kolme pientä ihmistä viettää sen meidän kans. Rakastan olla täti. En ehkä es sano mitään muuta, koska se vaan on totta eniten.

Irtisanouduin viime viikolla nössöydestä ja nyt oon joutunu opettelemaan sitä oikein tosissani. Oon eläny niin turvallisen elämän, että mua jännittää ja pelottaa suunnattomasti ajatuksenakin olla rohkea, kun aina vaan ajattelen etten oo. Mutta niin ei saa ajatella, koska mulla on Jumala ja sen takia kaikki on ihan turvallista. Eniten rohkeutta vaatii olla ei-yhtään-rohkea. Ainakin mä pelkään koko ajan olla heikko ja haavoittuvainen ja puolustaudun turhissakin tilanteissa ihan vaan varmuuden vuoks. Haluaisin lopettaa sen. Haluaisin lopettaa kovien sanojen sanomisen ja näytellyn itsevarmuuden, koska hyökkäys on paras puolustus ja satuttaa aina muita. Tai ainakin tekee musta erilaisen ihmisen kun oon. Haluaisin vaan oppia olemaan rohkeasti heikko, oppia luottamaan siihen, että Jumalan kanssa on turvallista ihan oikeasti. On paljon isoja asioita, joissa Jumalaan luottaminen on helppoa, koska jo lähtökohtaisesti ei itse pysty tekemään niille mitään. Mutta sitten kun joku loukkaa tai sanoo jotain ilkeästi tai ajattelemattomasti, tarkoittamatta, niin silloin tulee heti tarve hyökätä vastaan vaikka asia ois kuinka pieni. Heti tulee tarve puolustaa itseään ja omaa arvoaan. Ihan niinkun kenenkään sanomiset oikeasti vaikuttais siihen yhtään mitenkään. Ja sillonkin, kun kukaan ei es tarkota mitään pahaa. Kai se on ihmiseen sisäänrakennettu juttu, itsesuojeluvaisto, mutta haluan päästä siitä eroon. Koska se aiheuttaa paljon enemmän pahaa kun hyvää. Haluan luottaa enemmän siihen, että Jumala tietää miten mua parhaiten suojellaan, kun että itte yrittäisin. Ja haluan ihan tosissani juurruttaa selkäytimeeni sen että oon ihmeellinen, ettei mun tartte puolustella yhtään mitään enää koskaan, koska tiedän niin vissinvarmasti mikä on totuus.

Tällaisena iltana.

Monesti mun pää suorastaan tulvii ajatuksia ja useimmiten niitä on niin paljon, että on mahdotonta tehdä niille yhtään mitään. Yleensä ajatuksia, joko on tai ei ole ja harvoin on niitä hetkiä, kun on just sopiva määrä ajatuksia, jotta ne voi jäsentää, sisäistää ja purkaa tekstiksi tai ylipäätäänkään kääntää ymmärrettävälle suomenkielelle. Tänään on ollu just se tulvapäivä.

Ajoin tänään rinkiä koko loppuelämäni tarpeiks ja join kahvia enemmän kun laki sallii ja maailman pahinta mansikkateetä. Mun eduks sanottakoon, että olin tänään myös ainakin 90% ajasta hiljaa, mikä sinänsä on saavutus. Oli kuitenkin myös rankin päivä pitkään aikaan ja ekaa kertaa todella iloitsin lähestyvästä joululomasta ja aloin odottaa sitä. Mua harmistutti ja ärsytti ja väsytti ja oisin halunnu vaan karjua ja hyppiä tasajalkaa. Harmi, että mua kuitenkin rakastetaan niin paljon, että lopulta oon kuitenkin aina ihan tyytyväinen: kiitos isoveljien ja -siskojen, jotka julistaa totuutta mun elämään ja rakastaa mua silläkin uhalla, että saan hysteerisen itkunauruhepulikohtauksen, joka onneks tällä kertaa jäi näkemättä. Rakastaa mua, vaikka en suostu ottamaan vastaan mitään mitä ne sanoo, koska tiedän että ne on oikeassa. Lopulta kuitenkin kun pääsin töihin asti niin mua vaan huvitti kaikki ja nautin jokaisesta ajatuksesta joka mun väsyneeseen päähän pälkähti.

Tulin mm. siihen lopputulokseen, että hermoja raastavasta ja ylpeyttä ja kärsivällisyyttä koettelevasta kakkosvaiheesta huolimatta on ihmeellistä että osaan/voin ajaa autoa ja halutessani ajaa vaikka maailman ympäri ! Ja kuinka ihmeellistä ylipäätäänkään on, että on mahollista päästä niin nopeasti paikasta toiseen. Jeesuskin joutu kävelemään tai ratsastamaan aasilla, mutta mä voin huristella yhen sata kilometriä sinne ja toisen tänne eikä aikaa mee kun kaks tuntia. Sitähän ois pidetty Raamatun aikana suoranaisena ihmeenä ! Mua myös huvitti suunnattomasti millasella työpaikalla Jumala on mua siunannu. Saan luvan kans laulaa ja rukoilla ääneen niin paljon kun mua huvittaa ja mun on pakko rauhottua ja pysähtyä ja kuunnella Jumalaa, koska yksinkertaisesti muuten kuolisin tylsyyteen. Vaikka en voi kyllä sanoa niinkään. On kaikkea muuta kun tylsää alittaa metalliverkkoaitoja ryömien päästäkseen töihin ja sieltä pois, mutta se työnteko itsessään.. Se ei nyt aina oo ihan niin jees. Mutta on joka tapauksessa hauskaa, että mulle maksetaan siitä, että vietän laatuaikaa Jumalan ja itsenikin kanssa ja että koska koko ajan samalla touhuan jotain niin ajatuksetkaan ei harhaile.

Taas kerran ajauduin miettimään myös tätä meidän ihmeellistä seurakuntaperhettä. On uskomatonta miten kokonainen yksi kokonaisuus me jo nyt muodostetaan, vaikka ollaan ihan kesken ja alussa, eikä ymmärretä koko perheajatusta vielä alkuunkaan. Mietin kaikkia mun ihmeellisiä siskoja ja veljiä ja asioita, jotka tekee niistä ainutlaatuisia ja mulle tärkeitä ja osan tätä perhettä, jokaisen tavallaan. On keskenään samanlaisia ihmisiä ja erilaisia ihmisiä ja ihmisiä siltä väliltä ja sitten niitä, jotka on kaikkea vähän ja vielä monia muita ja kaikki kuitenkin on korvaamaton osa samaa perhettä. Meinasin sanoa, taas että "on uskomatonta.." ja ehkä sanonkin, koska se todella on uskomatonta, että seurakuntaperheessä on loputtomasti tilaa upeille, Jumalan luomille ihmisille, persoonille joiden sydän palaa eri unelmille ja asioille. Että jokainen voi loistaa vapaasti, koska yhden siskon tai veljen valloittavuus, kauneus ja ihmeellisyys ei oo pois keneltäkään toiselta. Mitään kilpailua ei vaan yksinkertaisesti voi muodostua, koska jokainen painii "omassa sarjassaan" omien pelkojensa, epäluulojen ja valheiden kanssa: painii sarjassa, jonka Jeesus on jo voittanut. Täytyy vain ymmärtää, että vaikka Jeesus onkin sarjan voittaja Hän haluaa kaikessa rakkaudessaan ja lempeydessään jakaa, ei vaan voittopalkintoaan, vaan myös ensimmäisen sijan: erityisaseman Isän Jumalan silmien edessä Hänen lapsenaan. En tiedä voiko näin ajatella, mutta tavallaanhan Jeesus oli Jumalan ainoa poika vaan siihen asti, kun me tultiin mukaan kuvioihin. Huikeeta !

Tästä kaikesta.

En tiedä pitäiskö huolestua, kun huomaa toistavansa itseään ja käyttävänsä enää vain muutamia adjektiiveja kuten "ihmeellinen", "mieletön", "uskomaton"... Äidinkielen opettajan mukaan mun tulis pyrkiä ylläpitämään kielellistä monimuotoisuutta, mutta minkäs teet, kun sanat vaan loppuu kesken. Tai onhan niitä, mutta suurin osa on täysin hyödyttömiä.

Hämmentävä on kuitenkin se adjektiivi, joka nyt tuntuu sopivimmalta. Moni asia on tällä hetkellä hyvin hämmentävää. Hyvällä tavalla, mutta kuitenkin. On hämmentävää ja jännittävää uskaltaa löytää ja vapauttaa ja elää todeksi asioita, jotka tekevät musta just mut. Asioita, jotka on koko elämän pitäneet mut kasassa muodostamalla mun syvimmän olemuksen, muodostamalla minut, mutta jotka kuitenkin on aina ollu visusti piilossa, koska en koskaan oo uskaltanu edes uneksia, että ne asiat vois tehä musta enemmän sen ihmeellisen ja kauniin ja ainutlaatuisen minun, Jumalan kuvan. Aina oon ajatellu, että mun täytyy piilottaa ja kätkeä, tukahduttaakin ne asiat, jotta Jumalalla on tilaa loistaa mun kautta. Mikä valhe se onkaan ollu. Oon aiemminkin kyllä uskaltanu olla oma itseni kuitenkaan uskaltamatta haaveilla ja elää unelmia todeksi, elää todeksi niitä asioita, jotka Jumala on asettanu mun sydämeen. Aina luulin, että ne on asioita, joiden kanssa mun pitää olla tarkkana, etten ylpisty ja ala hakea ihmisiltä kiitosta ja omaa kunniaa, mutta ei. Ne on asioita, jotka Jumala haluaa vapauttaa ja herättää elämään, valloittamaan ! Asioita, joiden tarkoitus on saada koko maailma ihmettelemään kuinka suurenmoinen Jumala on.

Kuinka ihmeellisiä asioita Jumala onkaan luonut. Asioita, jotka Jumala tarkoin valitsi, kun se loi mut, että koko maailma vois ihmetellä sitä kuka mä oon: että mä oon Jumalan lapsi, prinsessa, vaikka se ottaakin välillä koville myöntää. Ei se oo ylpeyttä. Se on totuutta. Jumala loi ihmisen rakastaakseen, Jumala loi ihmisen rakkauden välikappaleeksi, Jumala loi ihmisen rakkautta varten. Ei mun pidä hävetä tai nöyristellä sen tähden, että Jumala on luonut jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista. Ei kenenkään tarvii. Jokainen on uniikki ja uskomaton taideteos omana itsenään, jos antaa vain itselleen luvan siihen.

Ei Raamattu turhaan puhu siitä, miten Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se asia vaan on niin ja aamen. Että Jumala loi mut ja sut ja jokaisen heijastamaan omaa täydellisyyttään ja uskomatonta lahjojen, taitojen, persoonallisuuden ym. vivahteiden kirjoa, joiden luomiseen vaan Jumalan mielikuvitus voi riittää. Että tää maailma vois nähä meidät yhdessä ja nähä Jumalan. Ja taas palataan salaisuuteen seurakunnasta, joka on suuri. Niin suuri etten ainakaan vielä pysty alkuunkaan käsittämään sitä. Mutta ei mun tarviikkaan. Saan olla vaan lapsi ja nauttia niistä asioista, jotka Jumala on mun sydämeen luonut. Nauttia, käyttää ja tuhlata, en piilottaa ja jemmata. Kuinka vapauttavaa, että mulla on lupa ja lähestulkoon velvollisuus nauttia siitä kuka oon ja mitä rakastan tehdä ! Opettelen vasta, mutta oon innoissani siitä, että oon ymmärtänyt tän. Vielä kaikki on edelleenkin lähinnä hämmentävää, mutta uskon, että kasvan koko ajan.

"Tästä kaikesta mä sinua voin ylistää, oot kaikki se riittää."

Ihme.

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin ? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin ? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Yhtä minä pyydän Herralta, yhtä ainoaa minä toivon: että saisin asua Herran temppelissä kaikki elämäni päivät ! Saisin katsella Herran ihanuutta hänen pyhäkössään ja odottaa, että hän vastaa minulle. Kun vaara uhkaa, hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani, vaikka he saartavat minut. Minä uhraan Herralle hänen pyhäkössään, uhraan ja huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle. Herra kuule, kun huudan sinua ! Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni. Sydämeni muistaa sinun sanasi: "Etsikää minun kasvojani." Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi! Älä vihastu, ällä torju palvelijaasi, sinä olet aina ollut minun apuni. Älä nytkään jätä minua, älä hylkää, sinä Jumalani, sinä auttajani ! Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen. Herra, opeta minulle tiesi, johdata jalkani oikealle polulle, päästä minut vihamiehistäni. Älä jätä minua heidän armoilleen ! He ovat julmia syyttäjiä, vääriä todistajia. Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan ! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!"
- Ps. 27

Edelleenkin jaksan ihmetellä sitä, kuinka mielettömiä asioita usko voi saada aikaan. Alan aina vaan syvemmin ja syvemmin ymmärtää sitä miks usko ylipäätäänkin on koko uskojutun ydinasia. Niin selkeätä kun sen pitäiskin olla niin se ei oo. On jotain niin ihmeellistä nähdä pieniä ja pienuudessaan suuria ihmeitä kaikkialla kaiken aikaa: Jumalan käden jälkiä, joille sinapinsiemen uskoa on valmistanut paikan ja mahdollisuuden toimia. Enkä todellakaan puhuis uskosta jonain vahvana ja järkähtämättömänä asiana ainakaan itseni kohdalla. Useimmiten kyse on epätoivoisesta sydämen huudosta Jumalan puoleen: "käytä mua", "ole mun kanssa", "opeta mua rakastamaan"... ja Jumala vastaa. Ja uskon määrästä (tai pikemminkin sen puutteesta) kertoo myös se, kuinka hämmästynyt sitä on, kun Jumala sitten vastaakin, toimii ja ihmeitä tapahtuu.

Psalmi 27 on mun uus, tai oikeastaan ensimmäinen, lempiraamatunkohta, jonka löytämällä löysin vasta eilen. En voi vielä kolmenkymmenenviidenkään lukukerran jälkeen uskoa todeks, että Raamatussa on luku joka kertoo musta. Daavid totisesti vaan vie sanat mun suusta. Viime aikoina oon tuntenut itteni niin valtavan pieneksi (valtavan pieni, hihi) ja mitättömäksi, avuttomaksi. Ja sen päälle kaikki Jumalan suuruus ja kaikkivaltius on tuntunut aivan liian suurelta vastuulta ja etuoikeudelta. Ihan kun olisin kadulla asuva rääsyinen orpotyttö, josta yhtäkkiä onkin tehty kuningatar, joka voi tehdä kaikenlaista hienoa ja merkittävää ja suurta. Ja sitten kaiken sen hämmennyksen keskellä vaan avaan Raamatun ja saan omalla suullani julistaa, että "vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää", koska Jumala ON aina ollut mun kanssa, ON aina auttanut mua ja tulee sen nytkin AINA tekemään. Voin olla kuinka haavoittuvainen tahansa, silti mikään maailman sota ei pysty muhun. Mikään maailman ulkopuolinenkaan sota ei pysty muhun. MIKÄÄN (huom. mikään) ei pysty muhun, kun Jumala on mun kanssa. Huikeeta.

Jumala on opettanut mua luottamaan siihen. Silti välillä vaan pelkään niin paljon, että meen rikki. Siitäkin huolimatta, että välillä taas luulen olevani niin vahva etten es tarvii Jumalaa. Olla täysin läpinäkyvä ja avoin ihmisten ja Jumalan edessä. Se vaatii sellasta rohkeutta, mitä ei ihmisestä itsestään vaan voi löytyä. Ainakaan musta ei. Mutta kaikissa niissä tilanteissa, joissa haluaisin vaan juosta karkuun ja sulkea sydämeni ja rakentaa muurit, joista ei kukaan pääse läpi, Jumala vaan avaa Sanansa (Ps.27 !!!) ja antaa rohkeuden vaan luottaa Jumalan huolenpitoon, rakkauteen ja suojelukseen. Ja mitä se onkaan huomata, että (edelleenkään) MIKÄÄN valta maailmassa ei pysty muhun, kun Jumala on mun puolella. Sille ei löydä sanoja.

Ignition.

Oon viime viikot pohtinut todella paljon uskoa ja uskomista ja sitä mitä se käytännön tasolla merkkaa. Lähinnä, mitä se merkkaa mun elämässä ja kuinka se näkyy, tai kuinka sen tulis näkyä. Oon kysellyt ja hämmästellyt, hämmentynyt ja oivaltanut, uskonut ja ymmärtänyt, kasvanut ja ehkä oppinutkin jotain. Ainakin sen, että usko on siisti juttu ja ettei siitä turhaan puhuta Raamatussa niin paljon. Opin myös sen, että Jumala on liekeissä tästä jutusta ja enemmän kun halukas opettaan meidät uskomaan suuria Jeesuksen nimessä.

Innostuin valtavasti, kun Jumala oikeasti tarttu mun ohimeneviin ajatuksiin uskosta ja lähti viemään niitä eteenpäin ja avas mun silmät näkemään mitä pieni usko saa aikaan. Mun silmät avautu ennen kaikkea sille, että monesti uskominen vaatii mielikuvitusta. Usko totisesti on sitä, että luottaa lujasti siihen mitä toivoo ja ojentautuu sitä kohti mitä ei nää. Että mitä tahansa teetkin niin jos vaan haluat uskoa ja uskot, että sillä teolla on mielettömät seuraukset niin sillä on ! Se on vähän niinkun ajatusleikkiä tai tarinan jatkamista mielessä: "Avasin tänään oven tuolle mummolle kaupassa ja jatkoin matkaani. Se varmaan mietti koko päivän miten ihmeessä kukaan kiireinen huligaaninuori vois huomioida sellasen käppänän ja tuli hurjan iloseks. Ehkä toin sen elämään palasen taivaallista rakkautta ja kirkkautta". Huono esimerkki, mutta en osaa keksiä parempaakaan tähän hätään vaikka niin monta vastaavaa on tapahtunut viime aikoina ja osoittautunu todeks. Sytyn niin ajatukselle, että voin vaan omilla ajatuksillani saada asioita tapahtumaan, kun tuon sen kaiken Jumalalle ja pyydän Jumalaa vaikuttamaan rakkautta ja kaikkea hyvää ihmisten elämässä mun kautta. Että oikeastikaan usko ei oo mitään puristamista ja vääntämistä vaan sitä, että omalla uskollaan luo tapahtuville asioille onnellisen lopun, jonka Jumala parhaan tahtonsa takia todellakin haluaa toteuttaa. Koska ei Jumala vaan voi jättää käyttämättä tilaisuutta kirkastaa nimeänsä jos löytää yhdenkään, joka uskoo edes pikkuriikkisen.

Joskus Jumalallakin lähtee käsistä ja silloin saattaa se samainen mummo kävellä vastaan ja kertoa tarinan ihmeellisestä kauppareissusta ja rakastavasta nuoresta tytöstä. Sillon ei voi kun kiittää Jumalaa ja uskoa lisää. Miten rikasta elämä voiskaan olla jos eläis uskossa. Uskovaisen elämä on rikasta. Se on totuus. Haluan olla uskovainen. Haluan uskoa, että Jumala vaikuttaa mun jokaisen teon ja sanan ja eleen ja kaiken kautta, kun vaan elän Jumalalle. Haluan uskoa, jotta Jumala saa mahdollisuuden toimia. Kiitän Jumalaa siitä, että mulla on hyvä mielkuvitus. Ei mee sekään hukkaan. Kiitos Jeesus !

Paljon kaunista sanomatta jää.

Viime päivinä oon ihan uudella tavalla käsittänyt sen miten paljon hyvyyttä jää tässä maailmassa käyttämättä, vaikka sitä pitäisi tuhlailla. Tavallaan se on suorastaan järkyttävää. Että on olemassa suunnattomat määrät rakkautta ja kauneutta ja hyvyyttä, jota kukaan ei vain koskaan viitsi käyttää. Niin kuin muka olis jotain tärkeämpää kun toisen ihmisen elämä, jonka yksikin sana tai teko voi pelastaa. Ei tarvii olla kyse Jumalasta eikä ikuisuudesta tai uskosta. Riittää että on kyse ihmisistä. Todellisista, ainutlaatuisista olennoista, joiden kesken oon niin paljon kateutta, vihaa, erimielisyyttä ja katkeruutta, kun kuitenkin jokaisella ihmisellä tulis olla oikeus aitoon rakkauteen ja aitoon iloon. Jokaisen ihmisen tulis saada tuntea itsensä tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Hyväksytyksi. Mutta kun joskus törmää ihmiseen, joka selvästi tarvitsee apua, ihmiset vaan kiiruhtaa pois. Onko väliä mikä on lopputulos, jos joskus tarjoutuu edes mahdollisuus tehdää hyvää toiselle ihmiselle. Onko väliä mitä tapahtuu jos vie pullapussin naapurille, auttaa mummoa ostosten kanssa, tai äitiä rattaiden kanssa liukuportaissa, tai antaa istumapaikan bussissa, maksaa opiskelijatytön ostokset kun sen rahapussi jäikin kotiin tai hymyilee ihan vaan sen takia ettei oo mitään syytä olla hymyilemättäkään. Voi olla että vastaan tuleekin joku maailman kolhima ihminen, joka ei enää usko siihen, että maailmassa on mitään hyvää ja vaan suuttuu, mutta entä sitten. Yhtä hyvin on mahollista, että voi sen pienen teon tai sanan avulla muistuttaa sitä ihmistä hyvän olemassaolosta ja tuoda uuden merkityksen sen elämään. Ja olipa lopputulos sitten mikä tahansa niin parempi keskittyä silti tekemään hyvää, koska toinen toistemme rikkomiseen meidän ei tarvitse erityisemmin edes keskittyä. Maailmassa on jo niin paljon pahuutta ettei sen määrää kannata lisätä, jos voi tehdä jotain muutakin. Kun ajattelenkin niitä hetkiä ja tilanteita, jotka vaan oon sivuuttanut keskittyessäni johonkin "tärkeämpään", suutun itselleni, koska niitä on ihan liikaa. Jos vaan vois joka aamu herätä ja päättää vastustaa tätä pahan valtaa maailmassa hyvyydellä joka hetki, joka tilanteessa, jokaisella sanalla, jokaisella teolla, jokaisen ihmisen kohdalla. Nyt ainakin päätän. Ja päätän niin kauan, että lopulta opin.

So in love.

Voihan syksy ja syksyinen syyssyksyisyys. Oon vaan niin täynnä sitä. On ihmeellistä miten ilma voi sateen jälkeen olla niin raikas ja pehmeän viileä. Maahan pudonneet lehdet on kuin kultaa sateella ja sateen ääni taas.. ah. Vaikka viime aikoina on tapahtunut taas satamiljoonatuhat asiaa, jotka saa mut nytkin vaan mykistymään ja samalla sydämen huutamaan ylistystä Jumalalle niin syksy on kyllä silti jotain mikä tuntuu jossain niin syvällä mun sisällä ettei varmaan mikään muu. Se on vaan puhdasta kauneutta ja lapseutta: kaikki se kura ja märkä, mutta samalla ne värit ja se raikkaus. Toisaalta kaikki se myös rauhoittaa. Ehkä liikaa, koska en enää osaa olla nukkumatta pommiin, mutta myös oikeasti rauhoittaa. Jostain sieltä syvältä mihin ihminen tarttee rauhan, että selviää ja voi olla onnellinen. Ja kyllä mä oonkin onnellinen just sieltä syvältä. Niin onnellinen, että oon vaan vaikka kaikki tuntuis olevan kakkaa. Siinä se pointti onkin, vaikka tuntuu, että on kakkaa ei kuitenkaan tartte olla jos vaan asennoituu niin.

Jotenkin tuntuu, etten enää osaa pukea sanoiks mitään mitä kaikkea mun elämä ja ajatukset sisältää. Voisin vaan loputtomiin vastata jokaiseen kysymykseen, että Jeesus on Herra. Koska kuitenkin lopulta se on ainoa oikea vastaus. Kaikkeen. Ja tuntuu niin turhalta sanoakaan mitään muuta. Kaikki muu tuntuu selittelyltä. Ja silti en kuitenkaan haluais olla jakamatta niitä ihmeellisiä asioita mitä Jumala vaikuttaa ja saa aikaan mun elämässä, ihmisissä, kaikkialla ja kaikessa. Tuntuu ettei MIKÄÄN tässä maailmassa riitä tuomaan esiin kaikkea sitä mitä Jumala on. "Ei sanat riitä kuvaamaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka maailman loi sanallaan, jota maa ja taivas kumartaa. Ei sanat riitä kuvaamaan Hänen valtavaa rakkauttaan, joka syntisen voi pelastaa, se meidät laulamaan saa: Hyvä oot elävä Jumala, todellisempi oot kuin maailma. Hyvä oot väkevä pelastaja, uskossa saamme sinut kohdata." Se on niin ja aamen.

Vapauduin tänään ehkä vähän: uskalsin tanssia. Tanssia Jumalalle, koska mun sanavarasto loppu ja musiikkikaan ei enää riittäny. Piti keksiä jotain uutta. Niinpä siis tanssin, vaikken oikeasti osaa. Tosin olin kaukana kaikesta yksinkaksin Jumalan kanssa. Silti se oli parhautta. Varsinkin sen jälkeen, kun tajusin, että Jumala rakastaa mun tanssia ja että mun tanssi on sen mielestä kauneinta maailmassa, koska tanssin vain ja ainoastaan sille. Ei se välitä osaanko vai en. Se välittää vaan siitä, että rakastan sitä niin paljon, ettei mikään mitä osaan tai oon ennen tehny enää riitä osottamaan sitä rakkauden määrää. Ehkä vielä joku päivä opin maalaamaan !

Lost without You.

Oon siunauksiin hukutettu lapsi ja silti kehtaan itkeä.
Ehkä se on sitä, että oon ennen kaikkea lapsi.
Onneks Jumala on täydellinen Isä.

Kun puut tekee seittiä.

Syksyä fiilistellään kaikkialla, mutta ei ihme, koska se todella on jotain mitä voi fiilistellä. Syksy ansaitsee sen, että sitä rakastetaan. Syksy saa kaiken näyttämään ja tuntumaan kauniilta ja merkitykselliseltä, todelta. Sillä oikeastihan kaikki on kaunista, ja kaikella on merkitys, syksy vaan saa sydämen löytämään sen kaiken. Joka tapauksessa siis fiilistelen syksyä. Tai sitä, että se pian tulee. Odotan sitä innolla, mutta en malttamattomana. Vielä on kesää jäljellä ja nautin siitä. Nautin hetkestä.

Hehkutan syksyä sitten kun sen aika on. Nyt vaan nautin siitä rauhasta mikä kaikkialla vallitsee. Tai kaikkialla mun sydämessä ainakin. En voi ymmärtää sitä. Yritin koko viikonlopun puhua Jeesuksesta ja ihmeistä ja johdatuksesta ja Jumalan suunnitelmista ja kaikesta muusta mahtavuudesta, mutta lopulta taas ymmärsin, että voisin kuluttaa koko loppuelämäni Jumalasta puhumiseen, koska Jumalasta riittää puhuttavaa. Ikuisuudeksi. Niinpä lopetin puhumisen ja tyydyin hiljaa itkemään ja kiittämään Jumalaa ylitsevuotavasta armosta ja rakkaudesta. Sain siis taas kerran vaan todeta, että Jumala on mahtavinta ja suurinta ikinä. Koko mun elämä vaan saa olla todistusta siitä. Ja ymmärsinpä myös sen, että ei vaan yksinkertasesti voi muuta kun antaa kaiken kiitoksen ja ylistyksen Jumalalle. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa niin en vaan voi muuta. Vaikka haluaisinkin (tosin en halua) niin en voi. Mun elämä on täynnä asioita, joista en voi kiittää kun Jumalaa. Mun elämä on asia, josta en voi kiittää kun vain ja ainoastaan Jumalaa.

Aikuistuminen on rankkaa ja epämukavaa. En todella pidä siitä. Mutta ihan niinkun oon taitava lusmuilemaan kouluasioissa jäämättä jälkeen, oon löytänyt vedenpitävän tavan laistaa aikuisuuden epämukavuuksista ja vaan nautin elämästä. Totesin, etten pysty olemaan aikuinen, joten lakkasin yrittämästä. Sanoin Jumalalle, etten pärjää ilman sitä hetkeäkään. Kerroin, että oon orpo ja yksin ja avuton ilman Jumalan lempää ääntä kuiskailemassa mun korvaan kuinka mun ei tarvitse huolehtia, ainoastaan luottaa ja olla rohkea. Että en uskalla liikkua milliäkään ilman Isän turvallista kättä mun pään päällä, joka pökkii mua oikeaan suuntaan kun epäröin ja silittää päätä kun oon surullinen. On niin turvallista kun voi joka hetkessä ja pienessäkin asiassa olla luvan kanssa hämillään ja avuton. Voi vain pysähtyä ja luoda katseen ylös ja saada vastauksen ja rauhan. Uudestaan ja uudestaan. Mikään paha ja vaikea ei tunnu yhtään pahalta ja vaikealta, kun voi luottaa Jumalaan joka on kaikkivaltias ja jonka kädessä on kaikki. Joka pitää kaikkea yllä. Joka hallitsee kaikkea sitä mitä pelkään. On kaiken sen yläpuolella mikä muodostaa mun eteen ylitsepääsemättömiä vuoria. On ihmeiden Herra.

Ihmettä on ennen kaikkea saada rakkautta, jota voi jakaa! Saada siunauksia, joita voi jakaa! Saada ystäviä, joiden kanssa jakaa iloja ja suruja, rakkautta ja olohuoneita, ajatuksia ja kaura-omena-paistoksia. Siunaukset on todellisia siunauksia vasta kun ne jaetaan. En todella voi vaan pitää kaikkea sitä itselläni mitä oon lahjaksi saanut. Haluan jakaa kaiken! Koska hyvä mikä jaetaan kaksinkertaistuu, ja suru mikä jaetaan puolittuu. Jakaminen on kaiken hyvän moninkertaistamista! Sunnuntai-iltana makasin maailman onnellisimpana tyttönä sohvalla, pää Iitun sylissä ja vaikka yritin en pystynyt sanoin kuvaamaan, kuinka onnellinen olin. Onnellinen Jumalasta, onnellinen kaikesta siitä mitä oon saanu ja että oon oppinu jakamaan sitä. Sitten spotify tiivisti kaiken, mitä olisin halunnut sanoa siihen yhteen ja ainoaan totuuteen: He loves us.

Levoton tuhkimo.

Pakahdun ilosta ja onnesta ja oon silti tyyni. Harvinaista multa. Ehkä se on sitä yli ymmärryksen käyvää rauhaa josta oon saanu maistaa pienen murusen. Tänään ainakin olin rauhallinen kun kaupan portti luuli mua varkaaks ja jouduin kolkkoon kuulusteluhuoneeseen pelottavan suurikokoisen, mutta mukavan vartijan kanssa. Karhut yleensä paljastuu nalleiks. Niin se vaan on. Tulipa myös huomattua kuinka älytöntä on kantaa koko omaisuutta mukanaan paikasta toiseen. Vaikka eipä kovin moni muu varmaan kanna hälyttimiä reppunsa pohjalla. Muttano.. Jumalan rauha ei varmaan liity mitenkään mun vartijamagneettisuuteen, mutta on mulla erilainen rauha sisällä kun ennen joka tapauksessa. Semmonen onnellinen rauha joka kuplii vähän koko ajan eikä karkaa mihinkään tai mee ohi. Se on turvallisuutta ja tasapainoa. Kaikkea sitä mitä tarvin. Jumala pitää musta huolen. Sitä se on.

Lucky.

I really am the happiest girl in the world. By every possible way, I am.

I do.

Voisin kirjoittaa täysin omaa blogia vaan niistä pienistä, päivittäisistä asioista, jotka saa mut rakastamaan mun perhettä aina vaan enemmän ja enemmän joka päivä. Niistä asioista, jotka tekee perheestä perheen, jotka tekee mun perheestä mun perheen. On miljoonia asioita ja yksityiskohtia, joita kukaan perheen ulkopuolinen ihminen ei voi nähdä. Niitä pieniä salaisuuksia ja ihmeellisyyksiä, jotka on tarkoitettu vain kaikkein rakkaimpien nähtäväksi. On aarre omistaa perhe, joka ymmärtää ilman sanoja ja rakastaa ehdoitta. Jokainen tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka antavat mahdollisuuden olla oma itsensä, olla vapaa. Se, että tuntee kuuluvansa johonkin, olevansa osa jotakin, on jotain mittaamattoman arvokasta. Että on ihmisiä, jotka "puhuvat samaa kieltä", nauravat samoille vitseille, nauttivat samoista asioista, mutta ovat kuitenkin aivan erilaisia. Se on todellista rikkautta!

Uskon, että Jumala loi perheet sen tähden, että me ymmärtäisimme kuinka arvokkaita olemme. Koska vain perheensä keskellä ihminen voi olla täysin aito, oma itsensä. Vain perheen jäsenet tuntevat hienoimmankin vivahteen luonteessa, persoonassa, käyttäytymisessä... Perheessä huomaa sen, kuinka ihmiset, jotka ovat niin samanlaisia (tai pikemminkin "saman henkisiä") voivatkaan olla niin erilaisia, totisesti ainutlaatuisia. Jos vain haluaa, sitä huomaa kuinka pienet asiat lopulta tekevät ihmisestä sen mitä hän on. Ja kuinka rakkaita nuo pienet asiat ja piirteet ovatkaan! Ne ovat silkkaa ihmeellisyyttä!

Perhe on oikea inside-juttujen vyyhti! Se on sattumuksia, muistoja ja juttuja toistensa perään. Perhe on jotain mun omaa, se on meidän juttu, jota ei kukaan muu voi ymmärtää. Se on jotain, minkä voit omistaa ikuisesti, ja mitä kukaan ei voi koskaan riistää. Perhe on jotain, mikä on syvällä sydämessä. Se on se, keitä me pohjimmiltaan ollaan.

Voisin jatkaa ikuisuuden... Mun sydämeen on talletettu miljoonia ja miljoonia pieniä asioita ihmisistä joita rakastan. Voisin kirjoittaa niistä miljoona kirjaa, kertoa tarinoita päiväkausia, mutta ei se ketään hyödyttäis. Koska ei kukaan vois ymmärtää. Ja sen takia kaikki onkin niin täydellistä. Saan pitää ne omana salaisuutenani, voimavaranani. Ja niin meistä jokainen voi. Oon kiitollinen Jumalalle siitä, mitä oon saanut. Ja mikä parasta... Meidän perhe vaan kasvaa kasvamistaan !!!

Mitä enemmän ymmärtää oman perheensä merkitystä ja vaikutusta ja sitä miten ihmeellisesti kaikki toimii, sitä ymmärtää paljon paremmin myös seurakuntaa, sitä todellista ja aitoa oikeaa, jonka pää on Jeesus. Se on jotain mieletöntä. En vois kuvitella mitään ihmeellisempää kun että mulla vois olla samanlainen perhe kun nyt, mutta miljonaa kertaa isompana! Että voisin vaan kaikkialla tuntea oloni yhtä hyväksytyks ja rakastetuks kun kotona. Että voisin olla valmis uhraamaan kaikkeni niiden ihmisten edestä, joita kutsun perheekseni. Että seurakunnassakin rakkaus vois olla todellista rakkautta, eikä vaan sanoja Raamatusta tai muuten vaan. Liian usein pidän vaan silmäni kiinni, koska en halua ymmärtää, koska en halua muuttua. Mutta mun sydän haluaa olla osa sitä perhettä, jonka Jeesus haluaa kerran viedä Isän eteen ja olla ylpeä siitä. Mun sydän haluaa olla rakentamassa sitä perhettä. Varmaan siks, että Pyhä Henki on mun sisällä. En aina haluais totella sydämen ääntä, mutta mun täytyy, koska rakastan. Ja jos totta puhutaan. Ei mulla oo mitään sitä vastaan.

A good day.

Tykkään ajaa autoa paljasvarpasillaan. Tykkään tulla pitkän päivän jälkeen kotiin, jossa joku odottaa verannalla ja saan heti halauksia. En tykkää shoppailusta, mutta pikkusiskon kanssa se on kivaa. Tykkään hakea äitiyspakkauksia postista vaikka mulla ei oo vauvamahaa. Tykkään siitä kun taivas näyttää mereltä. Tykkään myös niistä pyhistä hetkistä, jotka syntyy ihan arvaamatta. Kun yht'äkkiä vaan tuntee, että Jumala on ihan siinä lähellä ja on turvallista. Tykkään iloisista ja hymyilevistä vastaantulijoista ja hajamielisistä asiakaspalvelijoista. Tykkään onnistumisesta ja siitä kun syntyy joukkuehenki. Tykkään juoda limsaa ja syödä kaikkea pientä puoliksi. Niin ja varastaa naapuripöydästä jaffaa jota ei kukaan muuten jois. Tykkään olla sen verran avuton, että joudun toisinaan soittamaan iskälle kun tarviin apua. Tykkään puhua eläimistä vaikka monesti alankin itkeä. Tykkään leipomisesta ja kutomisesta vaikka se kaikki onkin vähän mummojen puuhaa. Tykkään olla sisko ja täti ja tytär ja ystävä. Ja oikeastaan, ainakin tänään, tykkään olla Jasmin. Tänään oli hyvä päivä. Todella.

I could sing of Your love forever.

That's all my heart wants to say.

Tänään töissä kuuntelin musiikkia ja lauloin Jumalan rakkaudesta. Siinä hetkessä tuli olo, että jos jotain maailmassa voisin tehdä ikuisesti niin laulaa Jumalan rakkaudesta. Ja niin varmaan taivaassa teenkin (taas yks syy lisää haluta sinne). Tai ehkä taivaassa ei enää lauleta, vaan kuunnellaan kun Jumala laulaa. Se on varmasti kauneinta laulua maailmassa. Tuntuu hassulta, että sitten taivaassa pystyn vaan kestämään Jumalan ääntä, kun jo tässäkin maailmassa on niin paljon kauniita ja ihania asioita joita en pysty kestämään ja jotka ei mahdu mun sisälle. Ehkä taivaassa on vaan niin paljon Jumalan rakkautta, että se tekee meidän sydämistä vahvempia, en tiedä. Joka tapauksessa taivas on varmasti jotain ihmeellistä, onhan se sentään Jumalan koti. Hmy, hassua ajatella niin. Muutan vaan Jumalan luo asumaan sitten kun kuolen.

Palaanpa vielä äskeiseen ajatukseen. Toivon todella, että Jumala on miettiny kaiken loppuun asti hyvin. Koska ois se nyt kurjaa jos vaan hajoaisin tuhanneks kappaleeks heti kun pääsen taivaaseen. Tuhanneks kappaleeks siks, että kaikki se mitä Jumala on, vaan täyttäis mut niin kokonaan ja haluaisin kaikelle sille vaan antautua sataprosenttisesti niin jollain tapaahan mun sitten varmaan täytyy hajota, koska en pysty olemaan täynnä kaikkea. Mun sydämessä on varmaan vaan pieni murunen Jumalaa, kun pystyn kerta hengittämään ja olemaan ja elämään. Mutta niin tosiaan. Mähän oon kuollu sitten jo kun pääsen taivaaseen. Eli en voi enää tehdä sitä uudestaan, joten ehkä vaan sit oon ja pystyn kestämään sen kaiken ihanuuden !

Tänään oli hassujen ajatusten päivä, mutta vaikka en tiedä mitä elämälläni aion tehdä niin ainakin tiedän että tuun ikuisesti, mikä tarkottaa IKUISESTI, laulamaan Jumalan rakkaudesta. Ja se on parhautta!

http://www.youtube.com/watch?v=UWndDW_271g&feature=related

P.S. IKUISESTI TARKOTTAA IKUISESTI !

Mikä boogie.

Eilen olisin voinut vaan itkeä ja kuolla. Olin niin väsyny ja aattelin että voisin nukkua koko loppuelämäni. Kun hetken aikaa makasin kotisohvalla pää iskän sylissä niin toivoin että aika pysähtyis ja mua ahdisti ajatus että täytyis nousta. Purin huulta etten ois itkeny. Äiti ja iskä oli maailman rakkaimpia. Olisin niin kovasti halunnu olla pieni ja heikko lapsi ja luovuttaa aikuisena elämisen suhteen, mutta onneks mulla on sisua ja sain itseni väkisin lähtemään. Kotimatka (= matka Jyväskylään) oli alakuloinen, mutta onneks on ystäviä joiden kanssa puhuminen keventää mieltä ja jaksoin vielä tehdä työtkin kunnialla. Olin ehkä väsyneempi kun ikinä ja oma koti ja sänky olikin sillä hetkellä taivaallisinta maailmassa.

Rakastan heittäytyä ja antaa kaikkeni, vaikka sitten jälkeenpäin mut valtaa aina hirveä tyhjyyden tunne ja monesti myös pohjattomalta tuntuva väsymys. Onneks se kuitenkin menee yössä ohi. Unella on parantava vaikutus. Rakastan rakastamista. Olin leirillä, jossa oli paljon lapsia joita ei rakasteta tarpeeks. Ne kaipas syliä ja hellyyttä ja hyväksyntää ja oli ihanaa saada olla välittämässä sitä kaikkea niille. Ne rakkaat oli todellakin Iloinen armeija ! Ymmärsin jotain siitä miks Raamatussa sanotaan että "Lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta". Siellä sanotaan niin , koska niin se on. Lapset on aitoja ja vilpittömiä, ne ei kanna kaunaa ja hyväksyy toisensa sellasina kun on. Ne osaa rakastaa ja osoittaa rakkautta. Ne ei pelkää näyttää tunteitaan, eikä pelkää olla heikkoja. Lapset iloitsee koko sydämellään! Lapset uskoo ja luottaa epäilemättä. Lapsilla on herkkä omatunto ja kaikesta villiydestä ja riehumisesta huolimatta ne ei koskaan haluais kenellekään mitään pahaa. Jos Jumalan armeija ois täynnä lasten kaltaisia aikuisia niin voi mahtavuutta. Elämä olis paljon hurjempaa kun mitä meidän vesisota.

Haluan olla lapsi, ainakin sydämeltäni. Haluan omistaa puhtaan omantunnon, joka saa mut toimimaan oikein joka tilanteessa. Haluan heittäytyä mukaan Jumalan suunnitelmaan ilman pelkoa ja epäröintiä. Jumala rakastaa mua aivan valtavasti. Ja haluan aina olla lapsen tavoin riippuvainen siitä että mulle jatkuvasti muistutetaan kuinka ihana ja kaunis ja arvokas oon, että Jumala muistuttaa. Että Jumala pitää mua jatkuvasti lähellä ja rakastaa, jotta mä voin rakastaa ja pitää ihmisiä mua lähellä, ja sitä kautta viedä niitä myös lähelle Jumalaa. Häkellyn aina vaan siitä kuinka viisaita asioita Raamatussa on, kuinka viisas Jumala on. Kaikki on niin nerokkaasti, mutta kuitenkin yksinkertaisesti suunniteltu.

Joka tapauksessa kaiken sen eilisen ja sitä edeltäneen jälkeen tänään heräsin hymyillen, tosin vasta kun päivä oli jo pitkällä. Olisin voinut taas vaikka siltä seisomalta juosta maapallon ympäri, mutta päätin kuitenkin ennemmin lähteä rokkaamaan veljenpojan kanssa. Se se vasta olikin tosi rokkaamista. Kertakaikkiaan, sanois iskä. Rakastan mun veljeä ja sen vaimoa ja poikaa. Oon kiitollinen niistä! Maksoin tänään myös elämäni ensimmäisen vuokran, ja sepä vasta olikin jännittävää! Tuntu hyvältä kun ei tarvinnut tuhlata äitin ja iskän rahoja mun elämiseen. Uskon että Jumala auttaa mua vastedeskin tällä raskaalla aikuistumisen tiellä, joka mun mielestä on tylsä, mutta josta yritän parhaani mukaan tehdä hulvattoman. Lattioita luututessa kiitinkin Jumalaa myös siitä että saan tehdä töitä, mutta Jumala päättikin koetella mun huumorintajua ja lukita mut porttien sisään. Ehkä se oli vihje, että voisin useamminkin juosta töihin ja sieltä pois, tai ylipäätään harrastaa liikuntaa. Hämmennys kesti viis sekuntia, epätoivo kolme ja ärsytys yhden. Hetken olin lamaantunut, mutta kotona jo nauroin. Ja edelleenkin oon tyytyväinen. Vaikkakin surullinen, koska iskän auto joutuu yksin nukkumaan vieraalla pihalla. Mutta ehkä se pärjää.

KIITOS JUMALA ELÄMÄSTÄ JOTA SAAN ELÄÄ !!!

Elämältä kaiken sain.

Kesää on kulunut jo pitkään ja päivätkin on lyhenemään päin. Arki tosiaan seisauttaa elämän mutta samaan aikaan kiihdyttää ajan kulumista, kun taas muutama viikko aurinkoa ja vapautta tuntuu kuukausilta. On ihanaa nauttia kiireettömistä hetkistä ja kesän hullaannuttamien ihmisten seurasta. Kesällä elämää on enemmän kun koskaan. Uskon että Jumalakin rakastaa kesää, miks muuten se olis luonut siitä niin lämpimän ja kauniin.

Oon mökkeillyt ja uittanut varpaita siitepölypintaisessa vedessä hyttysarmeijan ahdistamana ja syönyt liikaa jätskiä ja pågenin korvapuusteja. Kotona heräsin aikaisin ja join paljon kahvia. Maalasinkin, mutta lopputuloksena oli takkutukkainen peikko yltympäri maalitahroissa ja muutama seinä ja katto jota piti paikkamaalata. Mutta yritin. Jyväskyläkotona oon nukkunut myöhään ja muutaman kerran ollaan ihasteltu siirtolapuutarhaa, jota sanoin ensin siirtomaapuutarhaksi. Nyt haaveilen vaan omasta pienestä mökistä ja puutarhasta, jota joku muu vois hoitaa. Ajattelin myös hieroa mökkinaapurin kanssa koiranpentukauppaa. Mutta se jääköön toistaiseksi, koska hamsterivillitys iski eilen delta-auton pihassa.

Yhtenä aamuna ihan hupsista vain löysin itseni linja-autosta ja hetkeä (tosin suhteellisen pitkää sellaista) myöhemmin laivasta. Kaikki matka ja ihmiset oli mukavaa ja jännittävää. Jumala oli meillä matkanjohtajana ja sen takia kaikki oli vaan yhtä rakkautta, iloa ja ihmeellisyyttä jälleen kerran. Itkin melkein yhtä paljon kun nauroin. Oli niin hyvä ja turvallinen olo. Rakastettiin toisiamme ja ihmisiä ympäri Eestin maata. Laulettiin Jeesuksesta ja oltiin perhe. On maan mainiointa kuulua maailman suurimpaan ja onnellisimpaan Jeesuksen perheeseen! Minne sitten meneekin niin on siskoja ja veljiä ympäriinsä ja muuta mukavaa seuraa ja vieraita paikkoja jonne voi kuitenkin tuntea kuuluvansa. Oli kyllä myös monia muitakin hetkiä jolloin tunsin kuuluvani enemmän Viroon kun Suomeen. Siellä oli kaunista ja venäläistä, kaikkea mistä luovuus saa sytykkeen. Olisin voinut jäädä sinne, mutta koti on kuitenkin paras paikka. Onneksi. Muuten unohtaisin itseni joka paikkaan.

Mikä tylsä referaatti kaikesta ihmeellisestä ja ihanasta. Mutta Jumala on paras. Se kertoo kaiken oleellisen kaikesta. Nyt lähden eläinkauppaan ja kohtapian huomenissa on vuorossa kesän kohokohta !

Rakkauslaulu.

On niitä hassuja päiviä, kun elämä hymyilee minkä ehtii. Vaikka synkkä, tylsä ja iloton sade hakkaa ikkunaan voi sisällä silti olla iloa ja naurua. Ja sadekin voi olla kiva asia, ja onkin! Kaikki päivät on Jumalan lahjoja, mutta kivat päivät on kyllä vielä jotain yltiömaukasta. Päivät voi olla täydellisiä myös ilman aurinkoa! Jotenkin vaan haluan kiittää Jumalaa taas ihan kaikesta. KIITOS. Välillä oon kiukkunen ja mökötän, mutta kyllä mä oikeasti rakastan elämää ja sen antajaa. Voisin kirjottaa kaikenlaista, mutta en malta. Ehkä kirjotan sitten joskus kirjan, jonka nimeks tulee Jasmin Korpelan Ihmeellinen Elämä. Mulle se ainakin on ihmeellistä, mun elämä siis. Joka tapauksessa joku kaunis tai vähemmän kaunis päivä vielä kekkaan tän kuplivan olon jujun. Sitten mua ei enää pidättele mikään! Ihmeellistä!

(Laulaisin rakkauslaulun jos osaisin.)

Broken hallelujah.

On helppoa olla tosissaan, on helppoa rakastaa. On helppoa luottaa ja iloita, on helppoa kiittää sydämestään. On helppoa ilman kyyneleitä.. Silloin kun kaikki on hyvin, silloin kun elämä on valoisaa ja maa kaukana, kaukana jalkojen alla. Mutta kun mahaan sattuu ja itkettää, kun on huolta ja surua ja kasvukipuja, rumia sanoja ja pimeitä ajatuksia, kuivaa kuollutta maata ja verenimijäötököitä.. Silloinkin on helppoa. On helppoa jos on horjumaton luottamus Jumalan rakkauteen, huolenpitoon. Ehkä itkettää, mutta ei silti vaikeaa. Jumalan rakkaus on todellisempaa kuin kipu ja se että sattuu. Jumalan rakkaus on ainoa todellisuus.

Harmi vain, ettei aina ole niin helppoa. Mutta ei se haittaa. Sen takia välillä sattuu ja tekee kipeää, että me opetellaan, kasvetaan ja lopulta opitaan ja saavutetaan päämäärä, jossa kaikki on helppoa, taivas. Mutta ensin täytyy itkeä, täytyy huutaa ja polkea jalkaa, koska Jumala rakastaa meitä enemmän kuin mitä me ansaitaan ja se tuntuu meistä väärältä. Me yritetään ansaita se kaikki, vaikka me ei koskaan voida. Liian paljon aikaa kuluu siihen, että yritetään ansaita se mikä meillä jo on, Jumalan rakkaus. Jos me vaan hyväksyttäis se, että Jumalalla on kaikki maailman rakkaus tarkotettuna yksin meitä varten, kaikki ois helppoa. Mutta helppouskaan ei oo pääasia. Vaan Jumalan rakkaus.

On ymmärrettävä kasvaa sen sijaan että syytettäis Jumalaa jatkuvasti kaikesta. Huomattavan usein on vaikeaa kiittää Jumalaa elämästä, joka kaatuu päälle, rakastaa ihmisiä, jotka vihaa ja iloita kun itkettää. Mutta niistä mikään ei liity Jumalan rakkauteen mitenkään. Jumala rakastaa meitä joka tapauksessa aivan yhtä paljon. Siks me saadaan kiittää, rakastaa ja iloita. Koska meitä rakastetaan täydellisellä rakkaudella. Sillä rakkaudella johon meidät on kutsuttu, jota varten meidät on luotu. Mikä se elämä es sillon on joka muka kaatuu päälle, kun meidät kerta on luotu rakkautta varten?

Jumala rakastaa meitä aina ja iankaikkisesti. Mutta jos mekin rakastetaan sitä myös sillon kun ei siltä tunnu me avataan meidän sydämessä lisää tilaa Jumalan rakkaudelle. Antautuminen antaa aina lisää tilaa Jumalalle. Ja rakkaudelle. Rakkaus on Jumalalle luonnollista, ja se vois olla sitä myös meille.

"When all that I can sing
is a broken hallelujah
When my only offering
is shattered praise
Still the song of adoration
will rise up from these ruins
and I will worship You
and give You thanks
Even when my only praise
is a broken hallelujah"

Indescribable.

Jos osaisin, kirjoittaisin laulun Jumalasta. Jos osaisin.. Kirjottaisin rakkaudesta ja siitä miten Jumalan käden kosketus saa kaiken elämään, voimaan paremmin. Siitä miten Jumalan voima siirtää vuoria niin luonnossa kuin ihmisten sydämissäkin. Kirjoittaisin siitä lempeydestä ja huolenpidosta, joka saa ihmisen polvistumaan kerta toisensa jälkeen Jumalan kaikkivaltiuden edessä, kokemaan armon yhä uudelleen. Tuntemaan niin syvää kiitollisuutta ja rakkautta Jumalaa kohtaan etteivät mitkään sanat, kyyneleet tai teot kykene sitä osoittamaan. Siitä pyhyydestä ja puhtaudesta, jonka edessä ei voi muuta kuin kohottaa kätensä ja antautua. Pyytä anteeksi, ja saada anteeksi. Kirjoittaisin siitä Jumalan lahjoittamasta ilosta joka tulvii ja saa koko maailman nauramaan. Rauhasta, joka tuo tyyneyden jokaiseen myrskyyn ja josta jokainen uupunut voi löytää levon. Sylistä, mitä parempaa paikkaa ei kukaan voi koskaan löytää. Jos osaisin, säveltäisin laulun jossa soisi taivas.

"Indescribable, uncontainable
You placed the stars in the sky
and You know them by name
You are amazing, God

All powerful, untameable
awestruck we fall to our knees
as we humbly proclaim
You are amazing, God

Incomparable, unchangeable
You see the depths of my heart
and You love me the same
You are amazing, God"

God is so good.

Törmäsin tänään sattumalta lauseeseen, tai oikeastaan ajatukseen: Grace... rebuilding me. Pysähdyin miettimään sitä..

On Jumalan armoa että saan elää ja hengittää. Ei vaan perusajatuksena, vaan oikeasti. On Jumalan armoa että kaikkien elämän vaiheiden jälkeen elän ja hengitän. Ja niistä vaiheista tähän hetkeen on tapahtunut kyllä yhtä sun toista. On itketty monta itkua ja naurettu monta naurua, valvottu ja nukuttu monen monta yötä. On kasvettu, menty eteenpäin päivä kerrallaan. Vastaan on tullu mitä eriskummallisempia hetkiä, tunteita ja ajatuksia. "Maailma muuttuu, ja minä muutun sen kanssa." Saan olla kiitollinen, että mun kohdalla se muutos on ollut lähemmäs Jumalaa, lähemmäs ehjää ja puhdasta sydäntä. Muutosta kohti ehjempää ihmistä, muutosta kohti todellista mua!

Ja kaiken sen takana on Jumala, joka on rakkaus ja joka armonsa kautta ilmentää rakkautensa täydellisesti, juuri mussa! Armo on vaikea sana, mutta merkitykseltään silti yksinkertainen käsittää. Jumalan rakkaus on täydellistä vasta saavuttaessaan ihmisen sydämen, täyttäessään sen elämällä. Jumalan rakkaus on niin ylitsevuotavaa, niin suurta, että se peittää alleen kaiken ihmisen syntisyyden ja pahuuden. Jeesus kuoli ristillä, jotta Jumalan rakkaus tulisi täydelliseksi, meissä. Armo riittää, koska rakkaus on loppumaton! Armo ilmentää Jumalan rakkautta, vie meitä sitä kohti ja tekee siitä todellista, konkreettista. Pitäisi vain juurruttaa selkäytimeen että armon vaikutin on rakkaus!!! Ei ihmisen teot, onnistumiset, luovutukset, olosuhteet, lähtökohdat, vaan v a i n ja a i n o a s t a a n Jumalan rakkaus.

Muttaniin.. kasvusta. Se sattuu kun kipeitä kohtia sydämessä kosketetaan. Syö totisesti miestä myöntää epäonnistuneensa elämässä. Lihalle kuoleminen ei ole helppoa, mutta kuoleman jälkeen alkaa uusi elämä, aina. Koska on iankaikkisuus, on toinen todellisuus. Niin tässä elämässä kuin ikuisuudessakin. On luovuttava jostain ennen kuin voi saada jotain tilalle. Armossa ei ole kyse rakentamisesta vaan nimenomaan uudelleenrakentamisesta. Kaikki lähtee alusta, ihminen luodaan uudestaan, uudeksi. Ei vanhan lahonneen ladonkaan päälle voi alkaa rakentaa palatsia. Tai jos voikin, niin valmiin palatsin sisältä löytyy kuitenkin se vanha ja haiseva, lahonnut lato. Se on ehkä piilossa, mutta se on olemassa ja se ei tee palatsista upeaa vaan himmentää sen loistoa. Sen tähden vanha on aina ensin purettava ennen kuin on mahdollista rakentaa uutta, kaikessa elämässä.

Kuitenkin, asia jota ainakin mun on vaikeinta ymmärtää kaikessa Jumalan rakkaudessa ja armossa on, että se on Jumalan lahja. Ei palkinto, ei palkka, ei laina, eikä edes almu, vaan lahja. Lahja joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi ilolla ja kiitoksella. Se on jotain mitä ei tarvitse maksaa takaisin, ei yrittää ansaita, ei kerjätä.. ainoastaan ottaa vastaan. Eikä sen vastaanottamisesta pitäisi missään tapauksessa potea huonoa omaatuntoa, tai riittämättömyyttä. Siitä pitäisi iloita ja riemuita, sitä tulisi käyttää! Koska rakkaus ja armo on tarkoitettu meille vapaudeksi. Vapaudeksi palvella Jumalaa vapaasta tahdosta, vapaasti, vapaana kaikesta! Vapausvapausvapaus! Jumalan kanssa elämiseen ei tarvita kuin yksi motiivi, rakkaus. VAIN yksi motiivi, rakkaus. Muut motiivit riistävät ihmiseltä vapauden, ja armon keskeisimmän merkityksen ja sen todellisen kokemisen.

Armo uudelleenrakentaa minut alkuperäiseksi itsekseni!
Armo uudelleenrakentaa sinut alkuperäiseksi itseksesi!
Armo uudelleenrakentaa seurakunnan alkuperäiseksi Jumalan kuvaksi, maanpäälliseksi ilmentymäksi, yhdessä Jeesuksen kanssa Jumalan ruumiiksi!

p.s. äitiltä terveisiä :)

Tyttö onnellinen.

Kiitos rakas Taivaan Iskä, että loit musta just mut.

Kiitos silti, vaikka toisinaan en tykkää itsestäni tippaakaan.
Kiitos, että just sen takia että loit mut, ymmärrät mua niin hyvin
ja osaat ottaa huomioon erinäisiä.. juttuja.
Otat huomioon sen, että vaikka mulla on koko päivä aikaa ehtiä bussiin
niin todennäköisesti oon kuitenkin myöhässä,
mutta kiitos Jeesus että kuulet mun hätärukoukset ja annat bussin olla vieläkin enemmän.
Kiitos, että kuulet rukoukset sillonkin kun valkuaiset ei vartin vatkauksenkaan jälkeen vaahtoa,
koska vahingossa oon eksyttänyt sekaan keltuaista,
vaikka varsin hyvin kyllä tiedän ettei niin saa tehdä.
Kiitos siitä, että osaat kloonata leffalippuja,
puhua ruotsia,
sammuttaa kahvinkeittimiä
ja pitää varkaat pois mun kotoa vaikka ovi on koko päivän sepposen selällään.
Ja muutenkin jaksat pitää mut pois vaikeuksista,
ainakin suurimman osan aikaa.
Kiitos elämän pienistä ihmeistä, jotka tekee elämästä jotain niin suurta.

Yli tuhansien maisemien.

Ihan kohta oon aikuinen ja saan ajaa autoa, äänestää vaaleissa ja matkustaa yksin minne vaan haluan ilman lupaa. Mun pitää myös alkaa ansaita rahaa, että voin maksaa laskuja. Enää en myöskään saa tehdä tyhmyyksiä tai joudun vankilaan. Mutta sitä puolta asiasta en ehkä halua vielä ajatella. Voisin toistaiseksi pysyä puolikkaana lapsena. Tai vaikka ihan lopullisestikin.

Viime yönä kirjotin hassuja kirjeitä kotiin ja toivottavasti saan niillä jonkun hymyilemään, itseni ainakin sain. Tänään en nukkunut, mutta soitin pommiin ja myöhästyin taas. Koulussa myös piirsin Euroopanympärysmatkan ja söin elämäni ensimmäisen runebergin tortun. Se oli hyvää ja ihmiset historiantunnilla oli kateellisia. Nautin. Autokoulussa join liikaa kahvia ja törmäsin kivoihin ihmisiin kun kävin maistamassa mustikanmakuista italiansoodaa. Doppler-ilmiö on myös jännistä jännin juttu.

Rukouskokouksessa oli myös kivaa. Ymmärsin miten tärkeää on tuoda omat viisi leipää ja kaksi kalaa Jumalalle. Itsellä ne riittää korkeintaan muutamalle ihmiselle, mutta Jeesuksella ne riittää tuhansille. Varmaan kaikki hyvä on maailmassa luotu moninkertaistumaan. Tai ainakin rakkaus. Oli myös parasta saada tullessa vastaansa hymyjä ja halauksia, just sellasta pitäis perheessä ja kotona ollakin!

Mua harmittaa etten oo niin rohkea kuin haluaisin. Jää niin monta tärkeää juttua tekemättä, kun vaan jänistän tai jahkailen niin kauan että lopulta hetki menee tykkänään ohi. Mutta toivottavasti osaan ottaa opikseni ja jatkossa uskaltaa enemmän.

Kaikenkaikkiaan elämän pienet ihmeet tuntuu just nyt jotenkin hirveän suurilta. Kaunis on kaunista, hymyt on aitoja, ilmeet merkityksellisiä, musiikki on tunteita, tunteet taas rikkautta ja taivaskin tavallansa selkeä ja aurinkoinen, ainakin pilvien takana.

Winter song.

Maailma on niin kaunis. Elämä on niin elämisen arvoista. Ja jokainen ihminen on laulun arvoinen. Tarinoita elämästä ja matkoista maailman ympäri. Yllätyksiä joka nurkan takana ja naurun aiheita sielläkin mistä niitä ei osaa edes etsiä, ja varsinkin siellä. Rakkaita ja tuntemattomia kasvoja, vauvoja ja vanhuksia, kovettuneita sormenpäitä ja pehmenneitä sydämiä. Tomaattisia aamuepisodeja ja hepulikohtauksia ruokapöydässä. Limekokista ja tortillasipsejä rahkaomenapiirakalla. Naurettavia erolauluja rakkaudesta ja naimakaupoista Tokmannilla. Kitarointia ja yölauluja kuorossa olkkarin sohvalla. Perhevapautta ja itsenäistymistä. Ystävyyksiä ja vatsalihaksia. Sananlaskuja ja Raamatun ihmeellisiä ihmeitä ihmeellisistä ihmisistä ja ihmeellisimmästä Jumalasta. Enkeleitä ja fasaaneja samassa pihapiirissä. Maukkaita muistoja menneistä päivistä kohta kaksikymmentä vuotta sitten. Rukousvastauksia kirppuasioista jättiläisiin. Sattumia tosiaan. Kotiliesi hengellisessä laulukirjassa ja nauruinen hiljainen hetki, aamujumppaa päiväkokouksessa. Suklaakekseissä purjehtivia laivoja, interrail ja lidlin paahtoleivättömyys. Tuplaunohduksiin jääneitä kauppalistoja ja omenavarkauksia. Kuplia! Se kaikki on korvaamattomuutta!

"Rakas taivaan Iskä.

Kiitän sua kaikesta rakkaudesta,
siitä jota saan ja siitä jota voin antaa.
Kiitän sua ylikierroksista ja höpsöydestä,
ihmisistä jotka on aitoja.
Kiitän sua huonoista vitseistä
ja ihmisistä jotka ymmärtää niitä.
Kiitän sua halauksista ja hymyistä,
niistä joista välittyy rakkaus ja hyväksyntä.
Kiitän sua enkeleistä, niistä jotka on taivaasta
ja niistä jotka nukkuu kotona käytävän päässä.
Kiitän sua känkkäränkkäpäivistä,
ja ihmisistä jotka saa mut nauramaan.
Kiitän sua kyyneleistä ja pettymyksistä,
niistä jotka kasvattaa musta vahvempaa ja viisaampaa.
Kiitän sua lahjasta, elämästä,
ja kaikesta mitä se pitää sisällään.
Kiitän sua olemassaolostani,
ja siitä että Sinä olet.
Rakastan sua.
Hyvää yötä!"

Palavien sydänten maa.

Viime päivien suurin ahaa-elämys on ehdottomasti ollut sen ymmärtäminen, että Jumalallakin on unelmia! Ja että meidät ihmiset on luotu varta vasten toteuttamaan niitä! Onko maailmassa mitään enemmän tavoittelemisen arvoista kun Jumalan unelmien toteuttaminen? Että meillä pienillä ihmisillä on mahdollisuus osoittaa rakkauttamme niin mielettömän hienolla tavalla. Jos ja kun meidän sydän lyö yhtä Jumalan sydämen kanssa, kun me hengitetään Jumalaa (elämää), me toteutetaan siinä samalla myös omia unelmiamme, koska Jumalan tahto on, ja rakkaus vaikuttaa sen, että Jumalan unelmista tulee myös meidän unelmia!

Yks niistä unelmista on terve ja elävä seurakunta. Efesolaiskirje 5:26-27, 32 puhuu seurakunnasta:
"..että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton." "Tämä salaisuus on suuri; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa."
Samaisessa kirjeessä sanotaan, että "seurakunta on Jumalan ruumis, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää". Jeesus on tuon ruumiin pää, ylin (ja ainoa!) auktoriteetti, joka ohjaa jokaista osaa tuosta ruumiista, ja on yhteydessä jokaiseen niistä henkilökohtaisesti.

Maailma on täynnä toimivia esimerkkejä, vertauskuvia Jumalan unelmasta: Jumalan seurakunnasta. Samaiset esimerkit löytyvät myös raamatusta. Raamatussa puhutaan mm. juuri ruumiista, mutta myös viinipuusta. Molemmissa tapauksissa elämän, terveyden ja toimintakyvyn ylläpito on automaattista.

Terve jalka ei kyseenalaista käskyä lähteä kävelemään. Terve mahalaukku ei kyseenalaista käskyä ottaa ruokaa vastaan. Kaikki tämä on automaattista, itsestäänselvää! Ihmisruumiis myös pyrkii itse parantamaan itsensä. Valkosolut parantavat haavoja ja hermosolujen ja -ratojen tuhoutuessat toiset hermoverkot paikkaavat tuhoutuneiden toimintoja. Jokainen ruumiin osa on valjastettu vain yhtä tehtävää varten, toteuttamaan pään (aivojen) lähettämiä käskyjä parhaalla mahdollisella tavalla. Samoin tulisi olla seurakunnassa. Seurakunnan jokaisen osan tulisi tehdä kaikkensa seurakuntaruumiin terveyden ja toimintakyvyn eteen, jotta se kykenisi parhaalla mahdollisella tavalla toteuttamaan pään eli Jeesuksen tahtoa!

Viinipuussa jokainen oksa saa ravintonsa yhdestä ja samasta lähteestä. Jokaisella oksalla on yhdet ja samat juuret. Oksa ei voi valita miltä osalta juurta se haluaa ravintonsa, mutta mikä tärkeintä sitä ei edes kiinnosta! Sille on tärkeää vain olla yhteydessä juureen, pysyä yhteydessä siihen. Sille on tärkeää saada oma osansa ravinnosta, jotta se voi tuottaa parhaan mahdollisen hedelmän. Millään muulla ei ole sille väliä. Oksa on olemassa vain tuottaakseen hedelmää, elääkseen!

Ajatus seurakunnasta on kaikille tuttu, jokainen kyllä tietää mistä on kyse, mutta käytännön tasolla ei kuitenkaan tiedä. Jumala ei vaadi kuin nöyryyttä tunnustaa vajavaisuutemme, jotta HÄN voi täyttää meidät rakkaudellaan ja voimallaan. Että HÄN voi tehdä KAIKEN meidän puolestamme. Oikeastaan kaikki on tehty jo! Saamme vain kulkea "edeltävalmistetuissa teoissa". Se on Raamatun antama lupaus meille, ja Raamatun sana on totuus! Ei tarvitse tehdä mitään, on vain annettava Jumalalle lupa tehdä. Lupa kasvattaa meitä elämään valkeudessa, poistaa kaikki pimeys elämästämme. Lupa rakastaa meitä ja viedä meitä kohti kirkkautta!

Jumalan unelmoi saada osoittaa meille suuruutensa ja rakkautensa! Näyttää meille kaiken sen mitä Hän on!

Kaunis päivä.

Taas on ollut monta päivää niin kesäfiilis talvimaisemissa että tuntuu ihan hupsulta. Kauniita päiviä ja elämän pieniä ihmeellisyyksiä. Uusia ihmisiä ja ajatuksia ja makuja ja hajuja Jumalan luomasta maailmasta. Hymytyytyväisyyttä yhteen sanaan kiteytettynä. Saattaa olla että D-vitamiinista ja raudasta on sittenkin jotain hyötyä, kun elämästä tuntuu yhtäkkiä saavan niin hurjan paljon irti. Vaikka onnellisuutta on kyllä myös tuntea kuuluvansa johonkin, että sydän tietää missä sen koti on. Että on ihmisiä joita ilman ei enää voisikaan elää, että on paikka jonka kaduista on tullut tuttuja ja jossa on erilaisia huoneita eri asioille, rakennuksia ja ovia joista voi löytää perille. Paljon värejä ja valoja. Elämää.

Mun sydämessä on just niin paljon kiitollisuutta etten oikeen tiiä mitä tekisin sen kanssa. Ei mitään järisyttävää tai maata mullistavaa. Ihan vaan onnellisuutta ja tyytyväisyyttä siitä että oli eilinen, on tämä hetki ja tulee huominen ja että Jumala oli, on ja tulee olemaan mun kanssa. Onnellisuutta siitä että saan rakastaa ja luottaa johonkin iäti kestävään. Että saan elää omaa pienen ihmisen elämääni ja silti olla pienen pieni osa suuren Jumalan suurta ja mahtavaa suunnitelmaa. Olla kosketuksissa ikuisuuteen joka henkäyksellä ja askeleella. Olla vaan lapsi jolla ei oo riittävästi ymmärrystä edes oman itsensä ymmärtämiseen, mutta joka silti voi olla Jumalan käytössä.

Hymy.

Never be the same.

Jumalassa on pointti!

Love is cool.

Tiedän että oon väsynyt ja käyn ylikierroksilla, mutta vielä enemmän tiedän, että tänään oon päässyt koskettamaan todellista rakkautta. Oon päässyt koskettamaan Jumalan sydäntä, tuntemaan Jumalan tunteita. On hurjan pelottavaa, mutta samalla kiehtovaa nähdä asioita ja ihmisiä Jumalan silmin. Sitä tajuaa sen, miten ilman Jumalaa on mahdotonta rakastaa ja tehdä hyvää. Se hätä ihmisten elämän ja vapauden puolesta on jotain niin suunnatonta, ettei sitä edes pysty yksin kestämään. Mutta onneks Jumala antaa voiman ja viisauden!

Tuntuu vaan aivan mahdottomalta miten Jumalan sydän pystyy kestämään sitä rakkauden määrää! Miten Jumalan psyyke kestää sen, että se haluaa kaikille vaan parasta ja hyvää. Että se on valmis ohjaamaan ihmisiä kovallakin kädellä vaan sen takia, että se rakastaa meitä niin paljon ja haluaa että me voitais olla täysin vapaita ja onnellisia! Että se vaan pyyteettömästi ja vastapalvelusta odottamatta oli valmis uhraamaan kaikista rakkaimman, oman poikansa meidän typerien, valittavien ja tyytymättömien ihmisten puolesta. Ja että se vielä kaiken lisäks teki sen! Ja kun sekään ei vielä riittänyt meille kovapäisille, niin Jumala vielä yhäkin jaksaa osoittaa rakkauttaan, viljelee sitä, tuhlaa sitä MEIHIN!

Alan ehkä pikkuhiljaa käsittämään sitä, miks Jumala on nimenomaan Jumala. Mitä tarkottaa se että Jumala on kaikkivaltias, että Jumala on rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, oikeus, totuus, hyvyys, lempeys, viisaus.. Mitä tarkottaa, että Jumala on kaikki!

My desire.

Onpas hassua miten elämässä tapahtuu niin paljon kaikkea jännää. Kun näkee miten Jumala vaikuttaa ja toimii ihan pienissäkin jutuissa. Sitä oppii käsittämään Jumalan suuruutta ja rakkautta ihan eri tavalla, kun näkee miten sitä kiinnostaa pienen ihmisen pienet murheet ja huolet niin paljon, että hän haluaa nekin muuttaa iloksi ja kiitokseksi. Kun ymmärtää, että Jumala oikeasti haluaa nähdä lastensa hymyilevän.

Ja miten paljon aihetta onkaan kiittää Jumalaa. Kun on perhe, joka rakastaa ja ymmärtää. Lunta, jossa saa temmeltää ja olla ihan lapsi vielä isonakin. Ja niin lukematon määrä naurun aiheita muutenkin! Kun on hyvää ruokaa ja pehmeä sänky ja lämmin koti. Kaikki se mitä liian usein pitää itsestäänselvyytenä ja vielä niin paljon kaikkea muuta. On oikeastaan ihan väärin olla huonolla mielellä ja valittaa, oli sitten kyse mistä tahansa. Maailma on kuitenkin niin pullollaan Jumalan hyvyyttä, vaikka pahuus yrittää väkisinkin puskea kaiken sen yli.

Jos vaan vois elämänsä keskittää Jeesuksen kirkastamiseen aivan täysin. Keskittää Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen ja ottaa sen paikan voittajana Jeesuksen rinnalla. Taistella oikeuden ja hyvyyden puolesta, eikä jäädä jumittamaan vallitsevaan pahuuteen ja voivottelemaan sitä tilaa, missä maailma on, kun kerta on mahdollista tehdä asialle jotain. "Kaiken minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa."

Onko mitään ihanampaa, kun oikeasti pyytää Jumalalta voimaa viljellä hyvyyttä ja rakkautta, koska sitä mitä kylvää saa kerran myös niittää. Ja kun Jumala antaa kasvun, ei vihollisen rikkaruohotkaan pääse tukahduttamaan sitä kasvua, joka on pyhää ja puhdasta. Voin vaan kuvitella silmissäni Jumalan kylvämät siemenet: pieniä rakkauspakkauksia, joihin kätkeytyy mieletön voima, ja jotka vaan kasvaa kohti Jumalaa ja rikkoo kaikki esteet tieltään.

"all my life I have seen
where you've taken me
beyond all I have hoped
and there's more left unseen
there's not much I can do
to repay all you've done
so I give my hands to use

this is my desire
this is my return
this is my desire:
to be used by you"

Better is on day.

Joskus ajatuksia on niin paljon, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Ja joskus niitä ei vaan ole, kun kaikki tuntuu niin selkeältä ja yksinkertaiselta. En tiedä mun ajatuksien luonteesta nyt, mutta fiilis niiden purkamiseen sanoiks laittaa kirjottamaan. Kirjottamaan ajatuksia Jumalan luonteesta, josta oikeastaan tietää sitä vähemmän, mitä enemmän luulee tietävänsä.

Jumala tosiaankin on hassu otus. Jumala on jotain mitä on niin vaikea määritellä, se on jotain niin paljon, että tuntuu turhalta edes yrittää. Raamattu kertoo Jumalasta paljon, sen luonteesta, mutta uskon ettei sekään kerro kaikkea, koska Jumalassa on niin paljon sitä mitä ihminen ei edes voi ymmärtää. Tavallaan mulle riittää vaan tieto siitä että Jumala ON, että Jumala rakastaa mua, eikä koskaan hylkää. Ja varmuus siitä, että sen rakkauden ansiosta saan kerran vietää ikuisuuden rakkaitteni ja Jeesuksen kanssa.

Ja muutenkin kaiken tän elämän keskellä sitä vasta oppii ymmärtämään miten ilman Jumalaa ei vaan yksinkertaisesti pärjäis. Ja että oikeasti päivä Jumalan kans on parempi kun tuhat muualla. Se vaan on niin, ja piste. En voi todistaa sitä, voin vaan elää elämäni täysillä Jumalalle ja antaa elämäni puhua puolestaan. Antaa Pyhän Hengen puhua. Mun elämällä on suunta ja tarkotus, mun elämässä on ilo, rauha ja rakkaus. Mitä muuta sitä ihminen enää tarttee? Ja kaiken sen lisäks mulla on vielä vapaus! Mitä mun elämässä ikinä tapahtuukaan, mulla on puolustaja, ikuinen turva. Ne on asioita joita multa ei MIKÄÄN eikä KUKAAN voi koskaan riistää. Se, että Jumalassa saan kasvaa ja elää tasapainosesti, onnellisesti ja vieläpä mielenkiintosesti, on jotain mitä ei tartte tässä maailmassa, jossa on vaan tuskaa, ahdistusta ja epätoivoa paljon todistella. Se näkyy ja puhuu puolestaan. Uskon siihen, koska Jumala on niin luvannut.

On vaan niin siistiä olla päivä päivältä varmempi Jumalasta ja Jumalassa!