Hyvää elämää.

Tuossa lapsia päiväunille nukuttaessani sain älynväläyksen kirjoittaa aiheesta, josta me länsimaalaiset tiedämme varsin vähän ja minä sitten vielä sitäkin vähemmän: nimittäin kärsimyksestä. Jo se, kuinka ajatukseni kyseiseen aiheeseen ylipäätään eksyivät, kertoo paljon siitä, kuinka vähän kokemusta minulla on minkään sortin kärsimyksestä, mutta kirjoitanpa siitä silti. Aloitin nimittäin (valehtelematta) vuosien tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai oikeammin tavoitteenani on aloittaa sellainen. Muutama juoksukerta menneellä viikolla kun nyt ei ihan vielä yllä harrastukseksi asti. En ole koskaanikinä pitänyt juoksemisesta. Jotenkin se vain on niin raskasta ja hidasta ja tylsää ja yksitoikkoista ja sanoinko jo, että raskasta. Puskea nyt hiki hatussa, kieli vyön alla menemään henki hieverissä vain kotiin päästyä todetakseen, että matkaa kertyi kirjaimellisesti vaivaiset muutama kilometri. Verrattuna nyt vaikka sitten siihen, kun suksi luistaa ja maisemat vaihtuu ja sen tuskanhikisen kuumotuksen sijaan käykin mukava, vauhdin mukanaan tuoma, tuulenvire vasten kasvoja. Tai uintiin, jossa olo on koko ajan kevyt ja pehmoinen, mukava. Pyöräilystäkin on oppinut pitämään nyt, kun on kunnon fillari alla ja mäkiäkin uskaltaa laskea vähän vähemmällä jarruttamisella. Mutta on siinä juoksussa ne omat hyvätkin puolensa. Tai no. Ehkä se yksi. Juurikin se kärsimys.

Jotenkin se vaan tekee niin hyvää välillä vähän kärsiä. Ja sitä jäinkin miettimään, että onko se ihmiseen sisäänrakennettu juttu, jollain kierolla tavalla nauttia kärsimyksestä, vai olenko itse luonteeltani vain sellainen, joka elää haasteista. En vain saata uskoa, että kukaan meistä todella nauttii tasaisesta, yksitoikkoisesta elämästä, jossa kaikki on aina niin kuin ennenkin ja hyvin. Tai jos nauttiikin, niin tekeekö se kuitenkaan ihmiselle hyvää. Koska niin juoksussa, kuin kaikessa muussakin elämässä, kärsimys tuntuu aina saavan aikaan kasvua ja kehitystä. Sitä kasvaa ihmisenä, oppii ymmärtämään muita. Tai kehittyy juoksussa ja ehkä jonain päivänä oppii jopa nauttimaan siitä - tai ainakin parantaa tulostaan Cooperin testissä. Mutta joka tapauksessa välttyy ainakin itsekkyydeltä ja ylipainolta.

Tässä kohtaa haluan tähdentää, etten todellakaan tarkoita, että kärsimykset nyt olisivat elämässä jotenkin tavoiteltavia. Niitä kuitenkin jokaisen kohdalle sattuu, enemmän tai vähemmän, ja siksi suhtautumista niihin on ihan hyvä miettiä aina välillä. Etenkin meillä täällä Suomessa, jossa asiat kuitenkin on hyvin ja iso osa ongelmista ja kärsimyksestä itse aiheutettuja, suoraan tai välillisesti. Ja nyt kun näin pitkälle pääsin, niin ehkä tässä on hyvä samalla ottaa vähän kantaa näihin ajankohtaisiinkin. En itse osaa edes sanoa, mitä mieltä olen leikkauksista tai turvapaikanhakijoista, mutta kertoo se jostain, jos samaan aikaan valitan siitä, että sunnuntaipalkkani onkin vain 175% sen kahdensadan sijaan, kun joku toinen toivoisi vain löytävänsä paikan, jossa asua ilman jatkuvaa pelkoa ammutuksi tulemisesta. Pistää väkisinkin miettimään, että ehkä meille suomalaisille jonkun asteinen kärsimys tekisi ihan hyvää. Itselleni myös. Oon päässyt elämässä niin helpolla. Se on siunaus, mutta sen vuoksi myös liian usein huomaan, että hyvin vähän riittää ymmärrystä niitä kohtaan, joilla sitä kärsimystä on ollut enemmän.

On arvokasta saada lahjaksi, mutta on myös arvokasta ansaita. Koska lahjankin, on aina joku ansainnut. Ja jos koskaan ei itse ole ansainnut mitään, on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, ymmärtää lahjan arvoa. 

Toivon, että itse kärsimyksiä, pieniä tai suuria, kohdatessani, voisin aina saada voiman ja viisauden katsoa siihen, mitä seuraa kaiken sen jälkeen, sen sijaan, että heittäytyisin maahan rähmälleni. Että tarttuisin toimeen, pistäisin tossua toisen eteen, siitä huolimatta, että vähän hapottaa. Ottaisin lähimmäisen pahan sanan mahdollisuutena antaa anteeksi katkeroitumisen sijaan ja menetykset ja pettymykset alkuna jollekin uudelle. Ja ennen kaikkea, että saisin kyvyn nähdä elämäni oikeasta perspektiivistä. Olla rehellinen itselleni ja muille siinä, että jos minun kohdallani kärsimys ensimmäisenä assosioituu juoksuun, en ehkä tiedä siitä paljoakaan. Mutta samalla armollinen siinä, että jokaiselle annetaan sen mukaan, mitä jaksaa kantaa. Ja että kaikille meille sitä kärsimystä kyllä riittää, valitettavasti ja onneksi. Vertailemisen sijaan voitaisiin vaikka auttaa toisiamme. Opetella kiittämään siitä, että on mahdollisuus antaa anteeksi, ymmärtää, lohduttaa, rakastaa, itkeä ja sen jälkeen nauraa. Ja elää.

Friend song.

Viime viikolla eräs ystäväni kysyi olenko äitiyden myötä kokenut olevani yksinäisempi kuin ennen. En muista mitä vastasin, mutta olen menneinä päivinä paljon miettinyt asiaa. En niinkään yksinäisyyttä, vaan ystävyyttä. Olen aina ollut huono ystävystymään ja taidan olla edelleenkin, kovasta harjoittelusta huolimatta. Se on hassua, kun kuitenkin olen varsin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Muttaniin. Siitä ystävyydestä. Jotenkin kynnys nimittää ihmistä ystäväksi on yllättävän korkea. Sitä haluaisi erottaa ne muutamat erityisen hyvät ystävät kavereista, mutta toisaalta tuntuisi turvallisemmalta ajatella omistavansa paljon ystäviksi kutsuttavia ihmisiä ympärillään. Toisaalta taas jännittää kutsua jotakuta ystäväksi, kun ei tiedä onko sille toiselle "vain kaveri". Taas näitä kysymyksiä, joita miehet tuskin koskaan miettii, mutta naiset taas pyörittelee päässään kaiken päivää.

Mua on siunattua valtavalla joukolla ystäviä, ja onneksi oon vihdoin alkanut uskaltaa käyttää tuota sanaa enenevässä määrin. Koska onhan se nyt ihmeellistä, että jos joku päivä saan päähäni haluta pelata pesäpalloa niin yleensä löydän sen tarvittavat yhdeksän pelikaveria. Tai jos tarvitsen apua jossain, missä vaan, niin saan sitä. Että on ihmisiä, jotka innostuu mun päähänpistoista, auttaa mua elämässä eteenpäin, iloitsee mun kanssa, itkee mun kanssa ja pysyy siinä sillonkin kun on huono päivä. Että on ystäviä, jotka on ihan niinku perhettä. Se on hurjaa. Niin että jos joskus koen olevani yksinäinen, on kyse vain mun omasta laiskuudesta. Koska mulla on niitä ystäviä, joiden kanssa voi pelata pesäpalloa ja lautapelejä ja reissata lähelle ja kauas, suunnitellusti tai suunnittelematta. Ystäviä, jotka huitelee maailmalla, mutta joiden kanssa silti voi sitten kohdatessa olla niin kun aina ennenkin. Tai niitä ystäviä, joiden kanssa voi puhua syvällisiä loputtomiin ja musisoida kun sanat loppuu. Tai sit soittaa muuten vaan. Niitä ystäviä joiden kanssa on miljoona inside-juttua mustikoista saunanlauteilla ja aliaksesta mielikuvitussanoilla. Semmosia tärkeitä yhteisiä muistoja niinku vaikka Jypin pelit ja palapelit ja radio ja huovutusneula ja mitä näitä nyt on. Ja mikä tärkeintä, että on niitä ihmisiä, jotka voi soittaa mulle keskellä yötä, että nyt on hätä. Tai vaan tulla ovesta sisälle ilmottamatta. Niitä, ihmisiä, jotka pitää mua ystävänä. Kyllä te tiiätte ketä te ootte. Ainakin toivon niin. Ja ne muutkin, joita en nyt tässä maininnut, kun tää nyt ei ollu ihan se mistä mun piti kirjottaa. Mutta kiitän teistä tälleen sivulauseessa.

Ehkä tää on vaan mun ongelma. Kaikki ihmispelko ja sosiaaliset paineet ja jännitykset ja sen sellaset, että edes ylipäätään tuhlaa aikaa jonkun ystävyys-käsitteen analysointiin. Mutta mulla siihen nyt on kuitenkin kulunut valitettavan paljon aikaa tästä huimasta reilut 22 vuotta kestäneestä elämästä, joten haluaisin nyt jakaa erään ajatuksen, jonka eilen aamuna herätessäni ystävyydestä oivalsin. Näin kevyehkön aasinsillan kautta.

Jos täytyy kuvailla millainen on ystävä, lähes aina kaikkien vastaukseen sisältyy jossain muodossa ajatus: "Sen kanssa voi olla oma itsensä". Tadaa. Siinä se. Mun huima oivallus: Olla oma itsensä. Koska ainakin mä oon ymmärtänyt, että ystävyyden ytimessä on juurikin se, että voi olla se kuka on. Ei tarvitse esittää mitään tai vastaavasti piilotella. Voi olla rehellinen ja aito. Ja joo tiedän, että sinänsä tää nyt ei ollut mikään uusi oivallus, mutta mun ihmissuhdekriiseilyihin oli, ehkä sadannen kerran. Että mun mahdollisuudet ystävystyä ihmisten kanssa kasvaa ihan huimasti, jos oon oma itseni. Haha. Ei sillä, että yrittäisin aina olla jotain muuta kuin olen. Oon aika tosi huono esittämään mitään. Mutta ehkä enemmänkin se, että mun ei tarvii jännittää ja ujostella uusia (eikä kyllä vanhojakaan) ihmisiä. Voin omasta puolestani toteuttaa tätä ystävyyden ydintä ihan noin niinku kokeilumielessä. Jos sit joku ärsyyntyy tai loukkaantuu niin voi olla, että se joku ei ehkä sit halunnut olla mun ystävä (enkä tällä tarkota, et tarvis olla tahallaan ärsyttävä sen kustannuksella, että "on oma itsensä"). Mutta en ainakaan missaa kaikella turhalla jännittämisellä ja yrittämisellä ja yrittämättä jättämisellä niitä ihmisiä, jotka vois olla mun ystäviä.

Voi olla, että tästä pätkästä ei kukaan ottanut mitään selkoa, mutta ehkä tähän nasevaksi loppukaneetiksi voisin jättää tällasen kehotuksen, että tuolla kun mennään missä mennään ja tehään mitä tehään niin ollaan omia itsejämme, saatetaan vaikka ystävystyä. Toisiimme tai muihin. Ei ressata turhia.

Rakkaus voittaa.

Kuinka monta kertaa viikossa päätänkään taas aktivoitua blogin kirjoittamisen suhteen. Ja kuinka monta kertaa päivässä mietinkään miten voisin kirjoittaa siitä ja tästä ja tuosta, mutta kun päivä on viimein pulkassa ja sitä aikaa kirjoittamiseen olisi, on pää aivan tyhjä. Kai se on tuttua kaikille pienten lasten äideille. Koko päivän haaveilee siitä, kun vain saisikin tehdä rauhassa kaikenlaista (tai edes jotain), mutta kun sitä omaa aikaa viimein järjestyy, sitä ei osaakaan tehdä mitään ja päätyy lopulta siivoamaan, pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa tai jotain muuta yhtä tylsää. Vaikka toki siitäkin nauttii ihan eri tavalla, jos/kun sen saa tehdä rauhassa. Juuri tänään aamulla pyykkejä laittaessani avauduin siitä, miten ei edes riitä, että on aivan pakko hoitaa ne vastenmielisimmätkin kotityöt (pyykkien laitto tosin on minun kohdallani yksi mieleisimmistä), vaan että sitäkään ei saa tehdä rauhassa. Niin monta kertaa sitä miettii, että NYT kun voisi hetkeksi seisauttaa kaiken ympäröivän ja ottaa tunnin tai pari ihan vain itselleen ja sille, mikä juuri nyt huvittaisi kaikkein eniten. Mutta ei. Ja niinpä sitä sitten käristään tyhjäpäisyydestä vielä toistaiseksi. Haha.

Tarkoituksenani ei suinkaan ollut valittaa siitä, kuinka viimein kun vastahakoisesti raahaudun keittiöön ja kahden tunnin tsempin ja psyykkauksen jälkeen tartun tiskirättiin ja alan ladella astioita tiskikoneeseen (tämä on se vihatuin kotihomma, vaikka muistankin joka päivä kiittää siitä, ettei mun edes tarvitse tiskata kun kone hoitaa homman mun puolesta), kitisee lapsi jos toinenkin alta aikayksikön. Aina. Joka. Ikinen. Kerta. Sen sijaan tarkoituksenani oli kirjoittaa sananen itsekyydestä, koska sen kanssa taistelen päivittäin hampaat irvessä, otsa hiessä, kynsin, hampain ja kyynelin niin, että joka ilta nukkumaan mennessä en voi kuin huokaisten todeta, että kutinsa piti se laulu taas tänäänkin: "...ei pisaraakaan liikaa". Mutta hilkulla oli.

Vaikka voisi kuvitella, että taapero + vauva -yhdistelmä olisi näin äidin näkökulmasta hyvinkin vaativainen kombo, kyllä se minä itse tässä on se, jonka kanssa eniten lujilla on. Lapsethan nyt on lapsia ja vauvat vauvoja (ja miehet miehiä), ei niiltä paljon muuta voi odottaa, kuin... noh, niin. Ei paljon mitään. Vielä. Mutta itsestäni olen kyllä luullut liikoja. Tai ehkä sittenkin aliarvioinut. Aliarvioinut sen, että minä itse haluaisi edelleen mennä nukkumaan juuri silloin kuin itseä huvittaa, vaikka viimeiseen n.741:een iltaan se ei ole ollut mahdollista. Minä itse, ei edelleenkään siedä sitä, että yöunien keskeytyminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Samoin kun joka paikasta myöhässä oleminen, koska niskakakka; koska uhmakohtaus; koska venyneet päiväunet; koska tutti hukassa ja mitä näitä nyt on. Minä itse ei ole vieläkään hyväksynyt kohtaloaan ikuisena kakkosena (tai jos totta puhutaan niin, nelosena ja sijoitus tuskin on paranemaan päin). Aina on joku muu, joka täytyy huomioida ensin.

Oon ihmisenä sellainen, joka varautuu pahimpaan ja sitten aina yllättyy positiivisesti, että tämähän meni yllättävän hyvin/helposti/nopeasti... En siis optimisti, mutta en toisaalta pessimistikään, koska en yleensä hetkeäkään epäile, etteikö kaikki lopulta päättyisi parhain päin. Samoin oli tämän äitiydenkin kanssa. Ehkä taas jollain tasolla varauduin siihen, että elämä loppuu, erakoidun, masennun, lihon, katkeroidun ja muutun torahampaiseksi hirviöksi ja jatkuvasti jaksan ihmetellä, kun niin ei ole käynytkään. Vaikka nytkin jossain takaraivossa kuiskitaan, että niin, ei vielä. Ja toivottavasti ei koskaan. No, mutta se on mun tapa elää tätä elämää: harvoin petyn mihinkään ja pääsääntöisesti olen varsin tyytyväinen. Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Yhteen asiaan en siis todellakaan osannut varautua: omaan itsekkääseen itseeni. 

Olen viimeisen kahden vuoden aikana totisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Enkä valitettavasti läheskään aina sanan positiivisessa merkityksessä. Voin vain kaiholla muistella aikaa, jolloin hahmotin oman itsekkyyteni lähinnä vain teoriassa, kun sitä niin harvoin täytyi oikeasti kohdata. Kiertäminen riitti ja onnistui vieläpä varsin kätevästi. Kaiholla, mutta samalla myös kauhulla. Nyt, kun päivittäin itsekkyyteni ottaa osumaa kahden pikku prinsessan toimesta, olen vasta joutunut todella katsomaan peiliin. Tunnustamaan sen, kuinka läpensä itsekäs olen. Ja uskaltaisin jopa todeta, että kuinka läpensä itsekäs onkaan ihminen. Kuinka vaikeaa onkaan ajatella muita ennen itseä, toisen etua ennen omaa ja jonkun muun parasta omalla kustannuksella. Ja olla edes ajatuksissaan vaatimatta siitä mitään kiitosta, kunniaa tai palkintoa. Tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Aidosti, eikä vain vihjeenä siitä, mitä itse on vailla. Kuinka helposti sitä arvostelee siitä, missä itse on epävarma; tuomitsee siitä, mitä itse pelkää ja kadehtii sitä, mistä kuuluisi iloita. Kuinka vaikea onkaan jakaa, saati luopua. Ihmisellä tuntuu olevan sisäsyntyinen tarve ottaa kymmenestä karkista automaationa ensin viisi omaan taskuun ja sen jälkeen muina miehinä todeta: "Tässä näitä karkkeja nyt on viisi, anteliaana ihmisenä annan suurimman osan muille ja jätän itselleni vain kaksi." Kauheaa, mutta valitettavan totta. Tai sitten olen ainoa joka kärsii kroonisesta itsekkyydestä ja pyörii niin paljon oman itsen ympärillä, ettei edes huomaa, että ulkopuolella kaikki rullaa ihan mallillaan. Vaikka uskallan kyllä epäillä, että jokaisen meidän sisällä asuu ainakin pieni itsekkyyden siemen. Johan tähän maailmaan läpensä itsekkäinä ollaan jokainen synnytty.

Vaikka uskon kyllä, että sekin on valinta. Joko päättää olla itsekäs, tai tietoisesti pyrkiä siitä pois. Tai olla valitsematta ja olla itsekkäin kaikista. Itse pyrin päivittäin siitä pois. Edelleen olen itsekäs, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta suunta onneksi on selvä, ja se on nimenomaan pois. Koska tärkeämpää kuin se mitä minä saan, on se mitä minusta tulee. Ainakin mulle. Ja saman toivon pystyväni välittämään myös lapsilleni, että tärkeintä on se miltä sydän näyttää, ei se mitä saavuttaa, miltä näyttää, mitä omistaa. Ja siinäpä vasta motivaation lähde. Olla esimerkkinä. Olla opettamassa ja kertomassa, mitä on elämä. Ja ottaa itsekin siitä selvää. Oikeasti. Ja se kun rakastaa jotakuta niin paljon, että tahtoo olla epäitsekäs. Tahtoo valvoa öisin, nousta aikaisin, nähdä vaivaa, luopua unelmistaan, ajastaan, rahastaan... Ne on niitä voittoisia hetkiä. Niitäkin on. Ja niinä hetkinä sitä uskoo parempaan maailmaan ja siihen, että hyvä voittaa.