Good afternoon.

Tänään on hyvä päivä. Ehkä syynä on suhteellisen hyvin nukuttu yö tai aamutuimaan tehty kävelyretki postilaatikolle tai se, että on perjantai, vaikka se meidän taloudessa onkin vain päivä muiden joukossa, tai sitten oli vain piristävää nousta uuteen päivään ilman omien ajatuksiensa syövereissä vellomista. Tai ehkä nämä kaikki. Tämän syksystä nauttivan ja innostuvan luonteeni kääntöpuolena kun sattuu olemaan se kovin helposti harmauteen vaipuva melankolia, niin välillä sitä tahtoo väkisinkin jäädä istumaan sateeseen ilman sadetakkia. Ja kastuuhan sitä. Ilman syytä ja välillä ihan syystäkin. Yleensä kuitenkin ilman syytä. Sitä vain jotenkin ihan välttämättä tarvitsee. Sen pari, kolme päivää kuukaudessa, jolloin kaikki tuntuu elämää suuremmalta, ei tule vaihdettua päivävaatteita koko päivänä, eikä varsinkaan nuuhkaistua nenänpäälläkään ulkoilmaa. Samaan aikaan elämä tuntuu liian raskaalta ja liian kevyeltä ja sisällä vyöryy ahdistuksensekaisen innostuksen ja valtavan insipraation siivittämä luovuusaalto, jota ei millään saa kanavoitua imurointiin tai ruuan laittoon tai muuhunkaan hyödylliseen, tai ylipäätään mihinkään. Siinä sitten koko päivän yrität elää itsesi ja sisäisen 'inspiraatio vastaan velvollisuudet' -ristiriitasi kanssa ja keksiä, mitä sillä kaikella hallitsemattomalla tunnesekamelskalla nyt sitten oikein tekisi. Se on niin hassua. Ihmiset on niin hassuja. Luonteet on niin hassuja. Ja erilaisuus on rikkautta. Ei voi koskaan oppia tuntemaan itseään, eikä ketään muutakaan täysin. Aina riittää opittavaa ja hämmästeltävää.

Jospa sitä tässä elämän koulussa lopulta oppisi hyödyntämään omat tunnemyllerryksensä jotenkin fiksusti. Oppisi elämään tätä tavallista arkea luovasti, eikä aina haikailisi jonkun sortin pläjäyksen, spektaakkelin, teoksen tai muun vastaavan taidehörhöilyegoilun perään. Kirjoitan tätä kaikkea lähinnä itselleni juurikin siltä varalta, että vielä joskus KUN opin elämään tätä elämääni niin, etten enää kaipaa aina jotain, niin voin palata ajassa taaksepäin ja vain naureskella poloiselle itselleni, joka ei tiennyt seisoako päällään vai kaivaako kuoppa maahan ja piiloutua sinne. Haaveilen siitä, että voisin nähdä kaikessa ympärilläni ripauksen sitä, mitä mun sisimmässä on. Että voisin vähän kaikkeen aina antaa palan sydäntä niin, ettei mun tarvitsisi sitten kerta kuukauteen yrittää käsitellä sitä valtaisaa vyöryä, jonka tasainen, tavallinen arki on mun sisälle kasaannuttanut. Että voisin opettaa lapseni nauttimaan omien ajatustensa ja käsiensä tuotoksista ja käsittelemään kaikkea päähän kertyvää kaunista ja roskaa rakentavasti ja rakkaudella. Sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Vähän niin kuin ruokaakin voi tehdä kahdella tavalla: 1. tehdä ruokaa, koska sitä täytyy tehdä, tai 2. tehdä ruokaa miljoonalla muulla eri tavalla. Kun voisin aina valita tuon jälkimmäisen. En ehkä koskaan turhautuisi ruuanlaittoon ja elämään muutenkaan.

Jossittelen paljon. Voisin uskoa enemmän. Haha, 'voisin'. Ehkä tänään päätän vain uskoa, en enemmän tai vähemmän, vaan puhtaasti uskoa. Ehkä. Miten vaikea sitä onkaan vaan antaa mennä. Eihän mullakaan tässä elämässä mitään hätää ole, musta pidetään huolta hypinpä sitten pitkin seiniä tai hautaudunpa peittovuoren alle koko päiväksi. Luotan siihen, että parempaa (ja jännempää) on astua silmät sidottuna, kuin itse arvaillen missä kohtaa askelma kestää.

Kiitos Jeesus elämästä ja siitä, että loit siitä niin mielenkiintoisen ihmisineen, luonteineen ja tunteineen. Ja että autat mua päivä päivältä enemmän näkemään ja ymmärtämään mitä ja miksi tää kaikki ja me kaikki on tarkoitettu olemaan.

Hyvää elämää.

Tuossa lapsia päiväunille nukuttaessani sain älynväläyksen kirjoittaa aiheesta, josta me länsimaalaiset tiedämme varsin vähän ja minä sitten vielä sitäkin vähemmän: nimittäin kärsimyksestä. Jo se, kuinka ajatukseni kyseiseen aiheeseen ylipäätään eksyivät, kertoo paljon siitä, kuinka vähän kokemusta minulla on minkään sortin kärsimyksestä, mutta kirjoitanpa siitä silti. Aloitin nimittäin (valehtelematta) vuosien tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai oikeammin tavoitteenani on aloittaa sellainen. Muutama juoksukerta menneellä viikolla kun nyt ei ihan vielä yllä harrastukseksi asti. En ole koskaanikinä pitänyt juoksemisesta. Jotenkin se vain on niin raskasta ja hidasta ja tylsää ja yksitoikkoista ja sanoinko jo, että raskasta. Puskea nyt hiki hatussa, kieli vyön alla menemään henki hieverissä vain kotiin päästyä todetakseen, että matkaa kertyi kirjaimellisesti vaivaiset muutama kilometri. Verrattuna nyt vaikka sitten siihen, kun suksi luistaa ja maisemat vaihtuu ja sen tuskanhikisen kuumotuksen sijaan käykin mukava, vauhdin mukanaan tuoma, tuulenvire vasten kasvoja. Tai uintiin, jossa olo on koko ajan kevyt ja pehmoinen, mukava. Pyöräilystäkin on oppinut pitämään nyt, kun on kunnon fillari alla ja mäkiäkin uskaltaa laskea vähän vähemmällä jarruttamisella. Mutta on siinä juoksussa ne omat hyvätkin puolensa. Tai no. Ehkä se yksi. Juurikin se kärsimys.

Jotenkin se vaan tekee niin hyvää välillä vähän kärsiä. Ja sitä jäinkin miettimään, että onko se ihmiseen sisäänrakennettu juttu, jollain kierolla tavalla nauttia kärsimyksestä, vai olenko itse luonteeltani vain sellainen, joka elää haasteista. En vain saata uskoa, että kukaan meistä todella nauttii tasaisesta, yksitoikkoisesta elämästä, jossa kaikki on aina niin kuin ennenkin ja hyvin. Tai jos nauttiikin, niin tekeekö se kuitenkaan ihmiselle hyvää. Koska niin juoksussa, kuin kaikessa muussakin elämässä, kärsimys tuntuu aina saavan aikaan kasvua ja kehitystä. Sitä kasvaa ihmisenä, oppii ymmärtämään muita. Tai kehittyy juoksussa ja ehkä jonain päivänä oppii jopa nauttimaan siitä - tai ainakin parantaa tulostaan Cooperin testissä. Mutta joka tapauksessa välttyy ainakin itsekkyydeltä ja ylipainolta.

Tässä kohtaa haluan tähdentää, etten todellakaan tarkoita, että kärsimykset nyt olisivat elämässä jotenkin tavoiteltavia. Niitä kuitenkin jokaisen kohdalle sattuu, enemmän tai vähemmän, ja siksi suhtautumista niihin on ihan hyvä miettiä aina välillä. Etenkin meillä täällä Suomessa, jossa asiat kuitenkin on hyvin ja iso osa ongelmista ja kärsimyksestä itse aiheutettuja, suoraan tai välillisesti. Ja nyt kun näin pitkälle pääsin, niin ehkä tässä on hyvä samalla ottaa vähän kantaa näihin ajankohtaisiinkin. En itse osaa edes sanoa, mitä mieltä olen leikkauksista tai turvapaikanhakijoista, mutta kertoo se jostain, jos samaan aikaan valitan siitä, että sunnuntaipalkkani onkin vain 175% sen kahdensadan sijaan, kun joku toinen toivoisi vain löytävänsä paikan, jossa asua ilman jatkuvaa pelkoa ammutuksi tulemisesta. Pistää väkisinkin miettimään, että ehkä meille suomalaisille jonkun asteinen kärsimys tekisi ihan hyvää. Itselleni myös. Oon päässyt elämässä niin helpolla. Se on siunaus, mutta sen vuoksi myös liian usein huomaan, että hyvin vähän riittää ymmärrystä niitä kohtaan, joilla sitä kärsimystä on ollut enemmän.

On arvokasta saada lahjaksi, mutta on myös arvokasta ansaita. Koska lahjankin, on aina joku ansainnut. Ja jos koskaan ei itse ole ansainnut mitään, on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, ymmärtää lahjan arvoa. 

Toivon, että itse kärsimyksiä, pieniä tai suuria, kohdatessani, voisin aina saada voiman ja viisauden katsoa siihen, mitä seuraa kaiken sen jälkeen, sen sijaan, että heittäytyisin maahan rähmälleni. Että tarttuisin toimeen, pistäisin tossua toisen eteen, siitä huolimatta, että vähän hapottaa. Ottaisin lähimmäisen pahan sanan mahdollisuutena antaa anteeksi katkeroitumisen sijaan ja menetykset ja pettymykset alkuna jollekin uudelle. Ja ennen kaikkea, että saisin kyvyn nähdä elämäni oikeasta perspektiivistä. Olla rehellinen itselleni ja muille siinä, että jos minun kohdallani kärsimys ensimmäisenä assosioituu juoksuun, en ehkä tiedä siitä paljoakaan. Mutta samalla armollinen siinä, että jokaiselle annetaan sen mukaan, mitä jaksaa kantaa. Ja että kaikille meille sitä kärsimystä kyllä riittää, valitettavasti ja onneksi. Vertailemisen sijaan voitaisiin vaikka auttaa toisiamme. Opetella kiittämään siitä, että on mahdollisuus antaa anteeksi, ymmärtää, lohduttaa, rakastaa, itkeä ja sen jälkeen nauraa. Ja elää.

Friend song.

Viime viikolla eräs ystäväni kysyi olenko äitiyden myötä kokenut olevani yksinäisempi kuin ennen. En muista mitä vastasin, mutta olen menneinä päivinä paljon miettinyt asiaa. En niinkään yksinäisyyttä, vaan ystävyyttä. Olen aina ollut huono ystävystymään ja taidan olla edelleenkin, kovasta harjoittelusta huolimatta. Se on hassua, kun kuitenkin olen varsin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Muttaniin. Siitä ystävyydestä. Jotenkin kynnys nimittää ihmistä ystäväksi on yllättävän korkea. Sitä haluaisi erottaa ne muutamat erityisen hyvät ystävät kavereista, mutta toisaalta tuntuisi turvallisemmalta ajatella omistavansa paljon ystäviksi kutsuttavia ihmisiä ympärillään. Toisaalta taas jännittää kutsua jotakuta ystäväksi, kun ei tiedä onko sille toiselle "vain kaveri". Taas näitä kysymyksiä, joita miehet tuskin koskaan miettii, mutta naiset taas pyörittelee päässään kaiken päivää.

Mua on siunattua valtavalla joukolla ystäviä, ja onneksi oon vihdoin alkanut uskaltaa käyttää tuota sanaa enenevässä määrin. Koska onhan se nyt ihmeellistä, että jos joku päivä saan päähäni haluta pelata pesäpalloa niin yleensä löydän sen tarvittavat yhdeksän pelikaveria. Tai jos tarvitsen apua jossain, missä vaan, niin saan sitä. Että on ihmisiä, jotka innostuu mun päähänpistoista, auttaa mua elämässä eteenpäin, iloitsee mun kanssa, itkee mun kanssa ja pysyy siinä sillonkin kun on huono päivä. Että on ystäviä, jotka on ihan niinku perhettä. Se on hurjaa. Niin että jos joskus koen olevani yksinäinen, on kyse vain mun omasta laiskuudesta. Koska mulla on niitä ystäviä, joiden kanssa voi pelata pesäpalloa ja lautapelejä ja reissata lähelle ja kauas, suunnitellusti tai suunnittelematta. Ystäviä, jotka huitelee maailmalla, mutta joiden kanssa silti voi sitten kohdatessa olla niin kun aina ennenkin. Tai niitä ystäviä, joiden kanssa voi puhua syvällisiä loputtomiin ja musisoida kun sanat loppuu. Tai sit soittaa muuten vaan. Niitä ystäviä joiden kanssa on miljoona inside-juttua mustikoista saunanlauteilla ja aliaksesta mielikuvitussanoilla. Semmosia tärkeitä yhteisiä muistoja niinku vaikka Jypin pelit ja palapelit ja radio ja huovutusneula ja mitä näitä nyt on. Ja mikä tärkeintä, että on niitä ihmisiä, jotka voi soittaa mulle keskellä yötä, että nyt on hätä. Tai vaan tulla ovesta sisälle ilmottamatta. Niitä, ihmisiä, jotka pitää mua ystävänä. Kyllä te tiiätte ketä te ootte. Ainakin toivon niin. Ja ne muutkin, joita en nyt tässä maininnut, kun tää nyt ei ollu ihan se mistä mun piti kirjottaa. Mutta kiitän teistä tälleen sivulauseessa.

Ehkä tää on vaan mun ongelma. Kaikki ihmispelko ja sosiaaliset paineet ja jännitykset ja sen sellaset, että edes ylipäätään tuhlaa aikaa jonkun ystävyys-käsitteen analysointiin. Mutta mulla siihen nyt on kuitenkin kulunut valitettavan paljon aikaa tästä huimasta reilut 22 vuotta kestäneestä elämästä, joten haluaisin nyt jakaa erään ajatuksen, jonka eilen aamuna herätessäni ystävyydestä oivalsin. Näin kevyehkön aasinsillan kautta.

Jos täytyy kuvailla millainen on ystävä, lähes aina kaikkien vastaukseen sisältyy jossain muodossa ajatus: "Sen kanssa voi olla oma itsensä". Tadaa. Siinä se. Mun huima oivallus: Olla oma itsensä. Koska ainakin mä oon ymmärtänyt, että ystävyyden ytimessä on juurikin se, että voi olla se kuka on. Ei tarvitse esittää mitään tai vastaavasti piilotella. Voi olla rehellinen ja aito. Ja joo tiedän, että sinänsä tää nyt ei ollut mikään uusi oivallus, mutta mun ihmissuhdekriiseilyihin oli, ehkä sadannen kerran. Että mun mahdollisuudet ystävystyä ihmisten kanssa kasvaa ihan huimasti, jos oon oma itseni. Haha. Ei sillä, että yrittäisin aina olla jotain muuta kuin olen. Oon aika tosi huono esittämään mitään. Mutta ehkä enemmänkin se, että mun ei tarvii jännittää ja ujostella uusia (eikä kyllä vanhojakaan) ihmisiä. Voin omasta puolestani toteuttaa tätä ystävyyden ydintä ihan noin niinku kokeilumielessä. Jos sit joku ärsyyntyy tai loukkaantuu niin voi olla, että se joku ei ehkä sit halunnut olla mun ystävä (enkä tällä tarkota, et tarvis olla tahallaan ärsyttävä sen kustannuksella, että "on oma itsensä"). Mutta en ainakaan missaa kaikella turhalla jännittämisellä ja yrittämisellä ja yrittämättä jättämisellä niitä ihmisiä, jotka vois olla mun ystäviä.

Voi olla, että tästä pätkästä ei kukaan ottanut mitään selkoa, mutta ehkä tähän nasevaksi loppukaneetiksi voisin jättää tällasen kehotuksen, että tuolla kun mennään missä mennään ja tehään mitä tehään niin ollaan omia itsejämme, saatetaan vaikka ystävystyä. Toisiimme tai muihin. Ei ressata turhia.

Rakkaus voittaa.

Kuinka monta kertaa viikossa päätänkään taas aktivoitua blogin kirjoittamisen suhteen. Ja kuinka monta kertaa päivässä mietinkään miten voisin kirjoittaa siitä ja tästä ja tuosta, mutta kun päivä on viimein pulkassa ja sitä aikaa kirjoittamiseen olisi, on pää aivan tyhjä. Kai se on tuttua kaikille pienten lasten äideille. Koko päivän haaveilee siitä, kun vain saisikin tehdä rauhassa kaikenlaista (tai edes jotain), mutta kun sitä omaa aikaa viimein järjestyy, sitä ei osaakaan tehdä mitään ja päätyy lopulta siivoamaan, pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa tai jotain muuta yhtä tylsää. Vaikka toki siitäkin nauttii ihan eri tavalla, jos/kun sen saa tehdä rauhassa. Juuri tänään aamulla pyykkejä laittaessani avauduin siitä, miten ei edes riitä, että on aivan pakko hoitaa ne vastenmielisimmätkin kotityöt (pyykkien laitto tosin on minun kohdallani yksi mieleisimmistä), vaan että sitäkään ei saa tehdä rauhassa. Niin monta kertaa sitä miettii, että NYT kun voisi hetkeksi seisauttaa kaiken ympäröivän ja ottaa tunnin tai pari ihan vain itselleen ja sille, mikä juuri nyt huvittaisi kaikkein eniten. Mutta ei. Ja niinpä sitä sitten käristään tyhjäpäisyydestä vielä toistaiseksi. Haha.

Tarkoituksenani ei suinkaan ollut valittaa siitä, kuinka viimein kun vastahakoisesti raahaudun keittiöön ja kahden tunnin tsempin ja psyykkauksen jälkeen tartun tiskirättiin ja alan ladella astioita tiskikoneeseen (tämä on se vihatuin kotihomma, vaikka muistankin joka päivä kiittää siitä, ettei mun edes tarvitse tiskata kun kone hoitaa homman mun puolesta), kitisee lapsi jos toinenkin alta aikayksikön. Aina. Joka. Ikinen. Kerta. Sen sijaan tarkoituksenani oli kirjoittaa sananen itsekyydestä, koska sen kanssa taistelen päivittäin hampaat irvessä, otsa hiessä, kynsin, hampain ja kyynelin niin, että joka ilta nukkumaan mennessä en voi kuin huokaisten todeta, että kutinsa piti se laulu taas tänäänkin: "...ei pisaraakaan liikaa". Mutta hilkulla oli.

Vaikka voisi kuvitella, että taapero + vauva -yhdistelmä olisi näin äidin näkökulmasta hyvinkin vaativainen kombo, kyllä se minä itse tässä on se, jonka kanssa eniten lujilla on. Lapsethan nyt on lapsia ja vauvat vauvoja (ja miehet miehiä), ei niiltä paljon muuta voi odottaa, kuin... noh, niin. Ei paljon mitään. Vielä. Mutta itsestäni olen kyllä luullut liikoja. Tai ehkä sittenkin aliarvioinut. Aliarvioinut sen, että minä itse haluaisi edelleen mennä nukkumaan juuri silloin kuin itseä huvittaa, vaikka viimeiseen n.741:een iltaan se ei ole ollut mahdollista. Minä itse, ei edelleenkään siedä sitä, että yöunien keskeytyminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Samoin kun joka paikasta myöhässä oleminen, koska niskakakka; koska uhmakohtaus; koska venyneet päiväunet; koska tutti hukassa ja mitä näitä nyt on. Minä itse ei ole vieläkään hyväksynyt kohtaloaan ikuisena kakkosena (tai jos totta puhutaan niin, nelosena ja sijoitus tuskin on paranemaan päin). Aina on joku muu, joka täytyy huomioida ensin.

Oon ihmisenä sellainen, joka varautuu pahimpaan ja sitten aina yllättyy positiivisesti, että tämähän meni yllättävän hyvin/helposti/nopeasti... En siis optimisti, mutta en toisaalta pessimistikään, koska en yleensä hetkeäkään epäile, etteikö kaikki lopulta päättyisi parhain päin. Samoin oli tämän äitiydenkin kanssa. Ehkä taas jollain tasolla varauduin siihen, että elämä loppuu, erakoidun, masennun, lihon, katkeroidun ja muutun torahampaiseksi hirviöksi ja jatkuvasti jaksan ihmetellä, kun niin ei ole käynytkään. Vaikka nytkin jossain takaraivossa kuiskitaan, että niin, ei vielä. Ja toivottavasti ei koskaan. No, mutta se on mun tapa elää tätä elämää: harvoin petyn mihinkään ja pääsääntöisesti olen varsin tyytyväinen. Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Yhteen asiaan en siis todellakaan osannut varautua: omaan itsekkääseen itseeni. 

Olen viimeisen kahden vuoden aikana totisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Enkä valitettavasti läheskään aina sanan positiivisessa merkityksessä. Voin vain kaiholla muistella aikaa, jolloin hahmotin oman itsekkyyteni lähinnä vain teoriassa, kun sitä niin harvoin täytyi oikeasti kohdata. Kiertäminen riitti ja onnistui vieläpä varsin kätevästi. Kaiholla, mutta samalla myös kauhulla. Nyt, kun päivittäin itsekkyyteni ottaa osumaa kahden pikku prinsessan toimesta, olen vasta joutunut todella katsomaan peiliin. Tunnustamaan sen, kuinka läpensä itsekäs olen. Ja uskaltaisin jopa todeta, että kuinka läpensä itsekäs onkaan ihminen. Kuinka vaikeaa onkaan ajatella muita ennen itseä, toisen etua ennen omaa ja jonkun muun parasta omalla kustannuksella. Ja olla edes ajatuksissaan vaatimatta siitä mitään kiitosta, kunniaa tai palkintoa. Tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Aidosti, eikä vain vihjeenä siitä, mitä itse on vailla. Kuinka helposti sitä arvostelee siitä, missä itse on epävarma; tuomitsee siitä, mitä itse pelkää ja kadehtii sitä, mistä kuuluisi iloita. Kuinka vaikea onkaan jakaa, saati luopua. Ihmisellä tuntuu olevan sisäsyntyinen tarve ottaa kymmenestä karkista automaationa ensin viisi omaan taskuun ja sen jälkeen muina miehinä todeta: "Tässä näitä karkkeja nyt on viisi, anteliaana ihmisenä annan suurimman osan muille ja jätän itselleni vain kaksi." Kauheaa, mutta valitettavan totta. Tai sitten olen ainoa joka kärsii kroonisesta itsekkyydestä ja pyörii niin paljon oman itsen ympärillä, ettei edes huomaa, että ulkopuolella kaikki rullaa ihan mallillaan. Vaikka uskallan kyllä epäillä, että jokaisen meidän sisällä asuu ainakin pieni itsekkyyden siemen. Johan tähän maailmaan läpensä itsekkäinä ollaan jokainen synnytty.

Vaikka uskon kyllä, että sekin on valinta. Joko päättää olla itsekäs, tai tietoisesti pyrkiä siitä pois. Tai olla valitsematta ja olla itsekkäin kaikista. Itse pyrin päivittäin siitä pois. Edelleen olen itsekäs, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta suunta onneksi on selvä, ja se on nimenomaan pois. Koska tärkeämpää kuin se mitä minä saan, on se mitä minusta tulee. Ainakin mulle. Ja saman toivon pystyväni välittämään myös lapsilleni, että tärkeintä on se miltä sydän näyttää, ei se mitä saavuttaa, miltä näyttää, mitä omistaa. Ja siinäpä vasta motivaation lähde. Olla esimerkkinä. Olla opettamassa ja kertomassa, mitä on elämä. Ja ottaa itsekin siitä selvää. Oikeasti. Ja se kun rakastaa jotakuta niin paljon, että tahtoo olla epäitsekäs. Tahtoo valvoa öisin, nousta aikaisin, nähdä vaivaa, luopua unelmistaan, ajastaan, rahastaan... Ne on niitä voittoisia hetkiä. Niitäkin on. Ja niinä hetkinä sitä uskoo parempaan maailmaan ja siihen, että hyvä voittaa.

Nyt ja tässä.

Syksy on saapunut. Se on ollut meillä jo kokonaista neljä päivää. Ja jo nyt olo tuntuu ehkä vähän liiankin kotoisalta. Harmaa hämärä hiipii päivä päivältä lähemmäs ja kesän vihreys pakenee ruskan tieltä. Saa kääriytyä kaulahuiveihin, villapaitoihin, sadetakkeihin ja upottaa varpaat villasukkiin ja kumisaappaisiin. On märkää ja harmaata ja hämärää, mutta samalla niin paljon syksyisiä värejä. Ei ihan vielä, mutta pian. Puissa kellertää jo. Syksy on mun lemppari. Oon itsekin vähän kuin syksy. Toisaalta tasaisen harmaa, mutta toisaalta löytyy niitä värejäkin, jotka sitten paikoitellen leiskuu. Vaikkakin vain punaisen, oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä, mutta leiskuupahan kuitenkin. Leiskuu ja erottuu, mutta tarpeen tullen kääriytyy hämärään. Ja onhan meidän kotikin ihan syksy ympäri vuoden. Ja sattuneista syistä (niin kuin taisin jo mainitakin), syksy tuntuu musta hirmuisen kotoisalta. Sinä päivänä, kun astuu ulos ja huomaa, että on syksy, tuntuu niin kuin ois saapunut kotiin. Syksystä ei ole kiire pois.

No tänäänhän tosin oli yllättäen vielä varsin kesäinen päivä, jonka lämmöstä en kuitenkaan liiemmin ehtinyt nauttimaan. Ja voihan olla, että kesä vielä hetken jatkuu. Ja jatkukoonkin. Jotain toivon kuitenkin tulevan syksyn taas muistuttavan ja opettavan heti alusta alkaen. Juuri sitä viipymistä, läsnä olemista, viihtymistä. Ettei ole kiire pois. Että voisi olla kotoisa olo siinä missä on, vuodenajasta, säästä ja olosuhteista riippumatta. Ilman mitään sen suurempia odotuksia, mutta kuitenkin toiveikkaana ja jännityneenä siitä mitä kaikkea onkaan tulossa. Syksyisin se vaan on jotenkin niin helppoa. Olla pettymättä. Olla kiirehtimättä. Ehkä kun on niin harmaata ja  kaikki valo ja värit vähenemään päin, sitä kaikkea osaa eri lailla arvostaa, ihastella, pysähtyä ihmettelemään. Vielä eivät joka vuosi talven myötä ilmaantuvat taakat ole ehtineet kasautua harteille ja auringonvalovarastotkin ovat lähempänä puoliksi täyttä kuin puoliksi tyhjää. Luonnon elämänmeno hidastuu ja kangistuu hiljalleen. Ihminenkin palautuu arkeen. Siihen tuttuun ja turvalliseen, johon sitten kuitenkin on lopulta kaikkien lomien, retkien, matkojen, reissujen ynnä muiden jälkeen yllättävänkin mielekästä palata. Ainakin toivon niin. Että kaikilla meillä voisi olla elämä, jossa voi tuntea olevansa kotona.

Toivon, tätä joka vuosi. Ja toivon nytkin. Että tänä syksynä voisin välttyä hyppäämästä siihen oravanpyörään, joka kärrää mut kevääseen ja tiputtaa kyydistään vasta jossain vaiheessa kesää, taas napatakseen kyytiinsä ennen kuin syksy ehtii jälleen vaihtua talveksi. Että voisin vihdoin oppia elämää tässä ja nyt.

"Kellot mittaavat tunteja. 

Eiliset odottavat huomistaan. 

Siinä välissä, ohikiitävässä, 

on elämässä vain nyt ja tässä." 

-Suvi Teräsniska, Nyt ja tässä

Kotiäitinä mulla on kaikki mahdolliset edellytykset oppia. Kaksi ihanaa, pientä prinsessaa pitää mut kiinni joka pienessä ja suuressa elämän hetkessä, halusin tai en. Opettaen, oppien, oivaltaen.. Tuntien niin paljon ja isosti, ja herättäen tunteita ehkä vieläkin isommin. Nousten jokaiseen päivään täynnä iloa ja uteliaisuutta. Eläen jokaisen hetken välittämättä edellisestä tai seuraavasta. Luottaen epäilemättä siihen, että isi ottaa kiinni kun hyppää korkealta, ja äiti ottaa syliin jos on halausta vailla. Täysin avuttomina ja itsekkäinä tähän maailmaan saapuneina, mutta päivä päivältä toista enemmän huomioivina ja ymmärtävinä. Pienistä haasteista selvinneinä kohti uusia, suurempia pyrkivinä. Loputtomasti ihmettelevinä. Oman arvonsa, mutta jonain päivänä toivottavasti myös vajavaisuutensa ymmärtävinä. Sen jos voisi oppia. 

Aitouden ja rehellisyyden, 

     uskaltamisen ja odottamisen, 

          vastaanottamisen ja luopumisen, 

               anteeksi antamisen ja saamisen

                    läsnä olemisen ja kiitollisuuden... 

Elämisen taidon.

Kiitos kun saan tässä olla.

Tyytymättömyys. Ihmisen suurin arkivihollinen. Jokunen päivä takaperin oli tavallinen arkipäivä (ei sillä, että tavalliset arkipäivät meidän perheessä olisi jotenkin harvinaisuus, tai riippuu tietysti kuka katsoo ja miten), laiska sellainen. Selailin paria perheblogia sillä välin, kun tytöt nukkuivat päikkäreitään. Tuhlasin aikaani siis, vaikka olisi pitänyt tehdä jotain merkityksellistä, niinkun vaikka jumpata tai leipoa, haha. Siinä jonkun aikaa selailtuani alkoi epäilyttävä ajatus hiipiä mieleeni: "Onkohan meidän auvoinen arki sittenkin tosi tylsää ja harmaata ja raskasta ja masentavaa ja sanoinko jo, että tylsää..?" Yhtäkkiä aloin kovasti haluta mökkiä järven rannalta, matkailuautoa tai edes pihakeinua... Aloin voivotella raskauden jäljiltä vielä vähän löysää vatsanahkaani, kalpeaa ihoani, ennen niin persoonallisia, mutta yhtäkkiä nyt niin rumia ja vinoja hampaitani... Ja ylipäätään sitä, että elämä valuu käsistä sillä välin kun mä vaihdan vaippaa sata kertaa päivässä ja heräilen öisin tunnin välein lapsen kitinään ja näytän ja kuulostan aamulla just siltä, että en oo nukkunu edes puolikasta yötä moneen kuukauteen. En voi toteuttaa itseäni ja unelmiani ja nekin vähät lahjat ja taidot mitä mulle on suotu ja joiden parissa oon joskus saanut puuhata vaan ruostuu ja koskaanikinäeienäämitäänvarmastikaanei ja piste. ...ihan tosissani miettiä ja pelätä, että voi kauhea jos mun elämä ei nyt olekaan niin ihanaa kuin oon luullut. Hah. Nyt mua naurattaa ajatuskin. Mutta sellasia me ihmiset ollaan. Taipuvaisia tyytymättömyyteen. Ja nyt sananen siitä.

On niin kulunutta vaan kehottaa nauttimaan siitä mitä on, mutta niin totta. Elämä on ihmisen parasta aikaa. Ihan totta. Tai ainakin voi olla, ellei sitä käytä aina jonkin paremman ja enemmän tavoittelemiseen, jolloin ei enää kai voida edes puhua elämästä vaan pikemminkin suorittamisesta. Ja siitä meillä itse kullakin on aivan varmasti riittävästi kokemusta. Johan sitä kuusivuotiaana lykätään pikkulapsi siihen karuun todellisuuteen, että edessä on 10 vuotta koulua suoritettavana, pitkä lista asioita opittavana ja kaikki se on vasta alkua. Edessä siintää vielä monen monta lisävuotta koulun penkillä, puhumattakaan piiiiitkästä ja toivon mukaan hyvinkin nousujohteisesta uraputkesta. Kaikki hyviä juttuja. Ei sillä. Yritän vaan sanoa, että siihen me kaikki opitaan pienestä pitäen. Kun ekaluokka on käyty, siirrytään kakkoselle. Kun helpottuneena ja itseesi tyytyväisenä saat ylioppilaslakin päähäsi ja järjestät juhlat tapahtuneen kunniaksi ehdit tuskin kakkua maistaa, kun jo kysytään haetko ammatikorkeakouluun vai yliopistoon (ai niin, siinä vaiheessa kun juhlit olet jo todennäköisesti hakenut). Millon me poloiset suorittajat koskaanikinä saadaan nauttia siitä mitä meillä on ja tyytyä siihen. Ei saadakaan. Ellei vaan tehdä niin.

Okei. Kai se on pakko myöntää, että tässä elämässä on pakko ansaita rahaa, jotta voi ostaa ruokaa, jota voi sitten syödä, ettei kuole nälkään. Ja kun täällä kylmässä pohjolassa asustelemme niin katto pään päällä ja toppatakki talvella on ihan jees myös. Meillä kaikilla on toki velvollisuuksia, se on itsestään selvää, mutta haluaisinkin puhua nyt siitä turhasta ja ylimääräisestä taakasta, jota me kaikki kannamme harteillamme päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen. Siitä, kuinka me niin paljon välitetään siitä mitä muut ajattelee. Meistä ja meidän elämästä. Miltä me muiden silmissä näytetään. Ja oletetaan asioita. Asetetaan itsellemme ihan turhia paineita ja vaatimuksia. Ihan itse. Ja vieritetään syyt sitten jonkun toisen niskaan. Ei mun tarvitse antaa tästä esimerkkiä. On hirveästi asioita, joita me ei tehtäis jos hetkeksi pysähdyttäis miettimään. Ja sitten sen taakan alla ollaan tyytymättömiä. Kaiken aikaa. Johonkin. Itseen, muihin tai muuten vaan. Odotetaan kesälomaa, valmistumista, viikonloppua, kosintaa, työpaikkaa, sitä kun dieetti loppuu, että voidaan olla tyytyväisiä aina siihen asti, kun aletaan laskea päiviä siihen kun se loma loppuu, maanantai tulee ja sinne kauan kaivattuun työpaikkaan on aivan pakko taas raahautua. Puhutaan arkivihollisesta. Miksi arki sanana sisältää negatiivisen sävyn? Väitän, että jos kuka tahansa meistä perus tallaajista kirjoittaisi lifestyleblogia, näyttäisi meidän elämä todella hyvältä ja ihanalta. Miksi? Koska se on? Koska silloin keskitytään siihen mikä on hyvin ja ihanaa, eikä valiteta siitä, että joudutaan tekemään töitä sen eteen? Töitä hyvän avioliiton, onnellisen perhe-elämän ja viihtyisän kodin eteen. Sen kaiken eteen, mistä saadaan päivittäin kiittää.

Meidät kutsuttiin viljelemään ja varjelemaan. Eikö sekin pidä sisällään ajatuksen, että meillä jo on. Sitäpaitsi: "Mitä meillä on, mitä ei olla lahjaksi saatu?" totesi rakas aviomieheni, kun aiheesta keskustelimme. Ei me mitään voida vaatia, mutta kiitollisia voidaan olla. Aina. Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on, sillä hän itse on sanonut: "En minä sinua hylkää enkä jätä" (Hepr.13:5). Ahneus nyt taas on tietysti oma lukunsa, mutta tuo sana tyytyminen. Sekin jostain syystä herättää heti negatiivisia mielleyhtymiä. Mutta jos kaikkivaltias Jumala itse lupaa pitää meistä huolen. Hän joka jo antoi itsensä meidän edestämme, eikö hän lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan (Room.8). Jumala on rikas antaja, hyvä Isä: "Ja mitä te murehditte vaatteista? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä" (Matt.6, vain yhden esimerkin mainitakseni).  Kaiken sen valossa tyytyminen ja tyytyväisyys ei enää kuulostakaan niin kovin pahalta. Kun tyytyminen tarkoittaakin sitä, että mulla on kaikki mitä tarvitsen ja vielä enemmänkin.

Jostain tää kiitollisuus-teema vaan on ja pyörii mun ajatuksissa, mutta hyvä niin. En toivottavasti koskaan unohda olla kiitollinen. Tai ehkä unohdan ja juuri siksi niin tiuhaan tarviinkin muistutusta siitä, kuinka, laulun sanoin, paljon on aihetta lapsella kiittää.

Kiitos kun saan tässä olla, kiitos kun saan levähtää.
Kiitos kun saan voimaa jolla opetella elämää
- Anna-Mari Kaskinen

Se kuplii.

Viime viikkoina on puhuttu paljon kuplista. Mun kupla, sun kupla, meidän kupla, niiden kupla... En ota osaa keskusteluun sen kummemmin, mutta oon kyllä miettinyt paljon sitä millasessa kuplassa itse elän. Että onko mun pieni, onnellinen elämä vaan mun pieni, onnellinen elämä ja that's it. Leijailen jossain taivaalla ja tähyilen sieltä maailman menoa. On rajua, että maailmalla (ja Suomessa, ja Jyväskylässä, ja vaikka missä) tapahtuu vaikka mitä kauheaa ja silti mun elämä on kuitenkin ihan yhtä onnellista päivästä toiseen. On rajua, että vaikka joku jossain kuolee ja se on musta kauheaa, ei se kuitenkaan oikeasti liikuta mun elämää millään tavalla. Katoin joskus Poliisit-sarjan jaksoa Jyväskylästä ja mietin, että tää kaikki oikeasti tapahtuu täällä, missä mä asun ja elän ja oon. Ja sit mä viihdytän sillä kaikella itseäni omassa pienessä kuplassani. Sit samalla kuitenkin tiiän, että en mä voi koko maailmaa kantaa harteillani. On myös hyvä, että mun elämä on enimmäkseen vaaleanpunasta hattaraa, varjelusta, mutta myös tosi huono. Koska joku on pahasti vialla jos mua ja meitä ei enää oikeasti liikuta mikään. Ainakaan mikään mikä tapahtuu sen meidän kuplan ulkopuolella. Esim. tää vappu. Mulla on ollu tosi siunattua, ihanaa, jääkiekkoa, yhteyttä, ruokaa, ystäviä, perhe, kaikkea kivaa, hauskaa, mukavaa. Useimmilla, jotka tiedän on ollut myös. Mutta kaikilla ei. Ei sillä, ettei saa olla kivaa jos kaikilla ei oo. Jotenkin vaan...

Jotenkin vaan se, että miten koskaanikinä me voidaan ymmärtää, kohdata, rakastaa niitä muita. Just niitä, joita me ei ymmärretä, ei osata kohdata, ei osata rakastaa, jotka ei oo niinku me, tai ne kenen kanssa me hengataan... ...jos me vaan ajatellaan, että elämä on se ja sitä, mitä just mun elämä on. Kun se ei oo. Kenellekään meistä. Oli meidän elämä sit hyvää tai huonoa, hauskaa tai tyhmää, onnistumisia tai epäonnistumisia. Koska kyse ei oo meistä, siitä mitä me ajatellaan, siitä miltä meistä tuntuu. Kyse on siitä miks tää kaikki on. Miks me kaikki täällä ollaan. Mä uskon, että Jumala loi meidät. Joku muu uskoo jotain muuta, mutta oleellista on se mikä on totta. Ja totuus on se, mikä tuntuu kadonneen. Ei oo enää totuutta, on vaan mielipiteitä. Ja ketään ei liikuta edes se. Voin sanoo, et Raamattuun on kirjotettu totuus, mutta monen mielestä sekin on vaan mielipide.

Mun suurin taakka ja toive tällä hetkellä on, et me voitais tässä maailmassa edes ettiä totuutta. Ollaan me sit mielestämme löydetty se tai ei. Ni jatkaa ettimistä. Alottaa siitä. Voidaanhan me sit taas jatkaa loputonta riitelyä mielipiteistä jos ei totuutta löydy. Ite ainakin kertaan taas tänään et hei, tässä mä nyt oon. Miks? Ja mitä sitten? Se voittaako Suomi mm-kultaa vai ei, on sen rinnalla aika pieni kysymys. Mut jollekin sekin on koko elämä. Vaikka joku toinen vaan nauraa mun tyhmälle esimerkille.

Huoleton sydän.

Pitkästä aikaa. Tositosi pitkästä aikaa. Paria lasta ja vuodenvaihdetta ja muuta elämänvaihetta myöhemmin viimein päätin käyttää sen pienen hetken, joka mulla näin illasta aina on sitä kuuluisaa omaa aikaa, blogin päivittämiseen. Kirjoittamista onkin ollut ikävä. Siispä pari sanaa onnellisuudesta, koska sellasta mun elämä tälläKIN hetkellä on: onnellista.

Äsken istuin lastenhuoneen nojatuolissa odottamassa, että vanhempikin painos meidän tyttäristä viimein vaipuisi uneen. Oli aikaa. Oli hiljaisuutta. Oli tyyni ja rauhallinen sydän. Havahduin siihen, kuinka paljon yhteen pieneen hetkeen voikaan sisältyä kiitollisuutta, iloa, rakkautta, jännitystä, rauhaa... tai ihan mitä vaan tunteita. Ja että siinä istuessani mulla oli mahdollisuus valita minkä niistä kaikista haluaisin siinä nimenomaisessa hetkessä elää todeksi. Voisin olla kiitollinen mun ihanista lapsista, iloita siitä, että esikoinen sanoi kesken iltarukouksen "mummu", ensimmäistä kertaa. Tai vaan höllitellen ihastella sitä rauhaa, joka nukkuvan lapsen kasvoilla lepää. Mutta yhtä lailla voisin ruokkia sitä pientä jännitystä, että oon yksin lasten kanssa kotona, ulkona on pimeää ja jos antaisin itselleni luvan, saattaisin jopa hieman pelätä. Miks ihmeessä siis miettisin sitä?

Ajatuksilla on yllättävän suuri vaikutus meidän elämään. Sillä mitä mä valitsen ajatella kaikista niistä vaihtoehdoista, mitä mun mielessä käy, on suuri vaikutus siihen millasena nään elämäni. Nytkin voin löytää ilon siitä, että mulla on oma pieni hiljainen hetki, jonka saan käyttää ihan niin kuin haluan tai nurista siitä, että tällasia hetkiä on niin vähän ja harvoin. Molemmat yhtä totta, mutta kumman ajatuksen ajatteleminen vaikuttaa mussa onnellisuutta? Onnellisuus nyt ei todellakaan ole mikään elämän päämäärä, mutta monia asioita se tekee helpommaksi jos voi kokea olevansa onnellinen. Usein ja niin, että sydän pakahtuu.

Onnellisuutta on valita kiittää, iloita, rakastaa... Sitä kai yritin sanoa.