Introduction.

Sananen johdatuksesta, koska johdatus on mielenkiintoinen asia. Se on kuin ilma: sitä on ja sen tietää olevan, mutta ei sitä näe, eikä haista, eikä maista, eikä voi koskea, mutta silti se on olemassa elintärkeänä osana elämää. Johdatus on monesti vaan vahinkoja ja sattumia. Tai ainakin tuntuu siltä. Asiat vaan lutviutuu ja niin kai se on suunniteltukin olemaan. Että katse Jumalaan ja sitten vaan matka taittuu. Luulen, että Jumalaakin välillä ihan kyllästyttää (no ei, mutta vois ainakin), kun jatkuvasti itketään ja mangutaan siltä johdatusta joka ikiseen elämän asiaan, kun se johdatus lopulta monesti on vaan sitä, että mennään ja tehään ja ollaan ja eletään, ilman sen suurempia pohdiskeluja joka välissä. Että ennemmin odotettais asioiden järjestymistä kuin että hirveästi vouhotettais. Niin ainakin Jumala mua on opettanu, kun oon menny pyytämään johdatusta siihen ja tähän ja tuohon elämäntilanteeseen. Se on ottanu kädestä kiinni ja todennu, että "oo vaan ihan rauhassa, kyllä kaikki järjestyy." Niinhän isillä ruukaa olla tapana tehä: todeta, että asiat järjestyy. Ja asioilla taas todella on tapana järjestyä. Niin ne on luotu olemaan.

Tavallaan johdatus on niin kun navigaattori. Aluks sitä täytyy testata tutuilla reiteillä, että toimiikohan se varmasti ja päästäänköhän sitä varmasti perille, voiko siihen varmasti luottaa. Mutta ei sitä loputtomiin voi vaan tuttuja reittejä ajella, kun täytyy toisinaan päästä tutustumaan uusiinkin paikkoihin. Sillon täytyy vaan luottaa, että edelleenkin se navigaattori ohjaa oikeaan ihan yhtä lailla ja ajo-ohjeiden kysyminen jokaiselta vastaantulijalta vaan hidastaa ja hankaloittaa matkantekoa. Ja jos sitten jostain kumman syystä ei päästäkään perille, niin siinä vaiheessa vasta huolestua ja pysähtyä kysymään neuvoa.

Ainakin mulle Jumala on viime aikoina opettanu sitä, että voin vaan "pittää ja päästää", kunhan kuljen rukoillen ja pidän huolen suhteestani Jumalaan. Että asiat järjestyy, tapahtuu niitä "vahinkoja" ja "sattumia", jotka oikeasti on Jumalan ihmeitä ja huolenpitoa. Kyllä Jumala sitten erikseen kehottaa jos jotain täytyy varsinaisesti tehdä. Kuitenkaan suurimmalla osalla ihmisistä ongelma ei oo laiskuus vaan ylitekeminen ja -murehtiminen. Tai jotenkin sellanen sisäinen rauha kaikissa päätöksissä, oli ne sitten isoja ja pieniä. Oon saanu oppia, että jos oon menossa vikaan niin kyllä Pyhä Henki vaikuttaa mun sydämessä levottomuutta, joten turhaan mä aina mietin sitä pysynkö oikealla tiellä, jos vaan oon itelleni rehellinen siinä, mitä Pyhän Hengen ääni mun sydämessä sanoo. Kun kuitenkinhan Jumala on luonut meidät elämään villiä elämää ! Eikä siihen taatusti kuulu arkaileminen joka mutkassa.

Glorious day.

Tällä hetkellä fiilistelen sitä, että Daavid oli taiteilijamuusikkokuningas. Maistuu, että Herran suuri soturi ja Israelin voittoisa kuningas oli muusikko ja taiteilija. Jumalakin taitaa olla aikamoinen taivaanrannan maalari (haha, hyvä läppä), kun uskaltaa luottaa kansansa sellasen tyypin käsiin. Joko Jumalalla on vielä parempi huumorintaju kun osasin odottaa tai sit se vaan oikeasti on niin ylivoimasen suuri ja mahtava, että pystyy tollasestakin haaveilijatyypin ihmisestä kasvattamaan ihan pätevän kuninkaan. Luulen että molemmat on totta.

Ei sillä, Daavid oli huikea tyyppi. Jumalan mielen mukainen mies. Se on aika paljon sanottu se. Hattua saa nostaa ja kyllä täytyy sanoa, että rohkasee valtavasti ajatus siitä että musiikkinörttiäkin Jumala voi käyttää. Tai että kyllä mustakin vielä joku päivä kasvaa väkevä Herran nainen. Ja kyllähän Raamattukin sanoo, että soittajat kulki sodassa armeijan edellä, joten kyllä siinä touhussa rohkeutta tarvitaan jos jossain. Mutta jotenkin tän Daavid-fiilistelyn kautta oon ymmärtäny sen, kuinka jännittävää ja etuoikeutettua on omistaa musiikin lahja ja kutsu palvella musiikilla Jumalaa. Kutsu palvella musiikilla Jumalaa. Menee kylmiä väreitä, kun ajatteleekin. Huhhhuh. Daavidissa on kyllä esikuvaa kerrakseen. En malta odottaa, että pääsen samoihin pippaloihin sen kans veisaamaan kiitosta ja soittamaan harppua. Mutta se siitä ! Kiitos Jeesus Daavidista ja musiikista !

Opin tänään, että Jeesus on suurempi kun kastemadot.
Ah, mikä ihana elämä !

Nothing is impossible.

Mun silmälasit on hukassa ja bussikortti on hukassa ja mun pyörä varastettiin, mutta entä sitten. Jumala ei oo hukassa vaan on uskollinen ja kaikkivoipa. Iloitsen siitä. Ja kiitän siitä syvästä rauhasta ja luottamuksesta, mitä Jumalan uskollisuus ja läsnäolo saa aikaan mun sydämessä. On turvallista ja lempeää, väliin huoletontakin, kun Jumalan hyvyys oikein kunnolla iskee tajuntaan. Suuret kysymykset on edelleenkin suuria kysymyksiä, mutta murhe niistä on pieni, kun saa siirtää kaikki huolet suoraan omista käsistä Jumalan käsiin. Jos oon ilonen mulla on lupa riemuita, jos oon surullinen mulla on lupa itkeä ja jos oon väsyny mulla on lupa levätä: musta pidetään huolta koko ajan.

Meneillään on suuria kuvioita. Suurempia kun mun kuviot. Sen kun sisäistää niin nää pienet-mutta-mulle-suuret kuviot pystyy ottamaan vähän iisimmin ja hengittämäänkin aina välistä. Levollisuus on ehkä se juttu mitä oon viime aikoina oppinu. Jumalalla ei oo kiire koskaan, miks mulla ois ? Ja sitäpaitsi kun Jumalalle kaikki on mahdollista niin mitä mä säntäilen ja panikoin. Hauskaa oppia omista ajatuksistaan. Tai Pyhän Hengen vaikuttamiahan ne ajatukset on eikä mun omia. Mutta kuitenkin. Kaikkivaltias Jumala on mun elämässä ja rakastaa mua niin paljon, että vaikka möhlin ja mokaan niin se aina auttaa mua kunnes sitten lopulta pääsen taivaaseen.