So in love.

Voihan syksy ja syksyinen syyssyksyisyys. Oon vaan niin täynnä sitä. On ihmeellistä miten ilma voi sateen jälkeen olla niin raikas ja pehmeän viileä. Maahan pudonneet lehdet on kuin kultaa sateella ja sateen ääni taas.. ah. Vaikka viime aikoina on tapahtunut taas satamiljoonatuhat asiaa, jotka saa mut nytkin vaan mykistymään ja samalla sydämen huutamaan ylistystä Jumalalle niin syksy on kyllä silti jotain mikä tuntuu jossain niin syvällä mun sisällä ettei varmaan mikään muu. Se on vaan puhdasta kauneutta ja lapseutta: kaikki se kura ja märkä, mutta samalla ne värit ja se raikkaus. Toisaalta kaikki se myös rauhoittaa. Ehkä liikaa, koska en enää osaa olla nukkumatta pommiin, mutta myös oikeasti rauhoittaa. Jostain sieltä syvältä mihin ihminen tarttee rauhan, että selviää ja voi olla onnellinen. Ja kyllä mä oonkin onnellinen just sieltä syvältä. Niin onnellinen, että oon vaan vaikka kaikki tuntuis olevan kakkaa. Siinä se pointti onkin, vaikka tuntuu, että on kakkaa ei kuitenkaan tartte olla jos vaan asennoituu niin.

Jotenkin tuntuu, etten enää osaa pukea sanoiks mitään mitä kaikkea mun elämä ja ajatukset sisältää. Voisin vaan loputtomiin vastata jokaiseen kysymykseen, että Jeesus on Herra. Koska kuitenkin lopulta se on ainoa oikea vastaus. Kaikkeen. Ja tuntuu niin turhalta sanoakaan mitään muuta. Kaikki muu tuntuu selittelyltä. Ja silti en kuitenkaan haluais olla jakamatta niitä ihmeellisiä asioita mitä Jumala vaikuttaa ja saa aikaan mun elämässä, ihmisissä, kaikkialla ja kaikessa. Tuntuu ettei MIKÄÄN tässä maailmassa riitä tuomaan esiin kaikkea sitä mitä Jumala on. "Ei sanat riitä kuvaamaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka maailman loi sanallaan, jota maa ja taivas kumartaa. Ei sanat riitä kuvaamaan Hänen valtavaa rakkauttaan, joka syntisen voi pelastaa, se meidät laulamaan saa: Hyvä oot elävä Jumala, todellisempi oot kuin maailma. Hyvä oot väkevä pelastaja, uskossa saamme sinut kohdata." Se on niin ja aamen.

Vapauduin tänään ehkä vähän: uskalsin tanssia. Tanssia Jumalalle, koska mun sanavarasto loppu ja musiikkikaan ei enää riittäny. Piti keksiä jotain uutta. Niinpä siis tanssin, vaikken oikeasti osaa. Tosin olin kaukana kaikesta yksinkaksin Jumalan kanssa. Silti se oli parhautta. Varsinkin sen jälkeen, kun tajusin, että Jumala rakastaa mun tanssia ja että mun tanssi on sen mielestä kauneinta maailmassa, koska tanssin vain ja ainoastaan sille. Ei se välitä osaanko vai en. Se välittää vaan siitä, että rakastan sitä niin paljon, ettei mikään mitä osaan tai oon ennen tehny enää riitä osottamaan sitä rakkauden määrää. Ehkä vielä joku päivä opin maalaamaan !