Courageous.

On ihanaa olla kotona. Paikassa, jossa mitään ei voi piilottaa tai peitellä (paitsi ehkä joululahjoja) ja jossa voi opetella rakkautta. Maassa on lunta ja kaikki on niin tuttua vaikkakin vähän jännittävää, koska en oo tottunu elämään ilman katuvaloja. Eilen fasaani hyppäs seiväsaidalle ihastelemaan tätä ihmeellisen kaunista talvimaisemaa, mutta kun liityin seuraan niin se valitettavasti säikähti ja lensi pois. Käytiin myös organisoidulla (!!!) kauppareissulla ja ostettiin ruokaa enemmän kun oon ikinä nähny. Semmosta se on, kun on iso perhe. Tykkään siitä. Tykkään siitä, että ruoanlaitto lähtee käsistä ja meillä voi olla hauskaa sen takia. Ja että voin keittää äitille ja iskälle joulukahvia, jonka ne muka maistaa vielä seuraavankin päivän puruissa. Ne ei ymmärrä, että se on oikeasti joulukahvia. Tää joulu on myös ihan uus edellisiin verrattuna. Nyt jo kolme pientä ihmistä viettää sen meidän kans. Rakastan olla täti. En ehkä es sano mitään muuta, koska se vaan on totta eniten.

Irtisanouduin viime viikolla nössöydestä ja nyt oon joutunu opettelemaan sitä oikein tosissani. Oon eläny niin turvallisen elämän, että mua jännittää ja pelottaa suunnattomasti ajatuksenakin olla rohkea, kun aina vaan ajattelen etten oo. Mutta niin ei saa ajatella, koska mulla on Jumala ja sen takia kaikki on ihan turvallista. Eniten rohkeutta vaatii olla ei-yhtään-rohkea. Ainakin mä pelkään koko ajan olla heikko ja haavoittuvainen ja puolustaudun turhissakin tilanteissa ihan vaan varmuuden vuoks. Haluaisin lopettaa sen. Haluaisin lopettaa kovien sanojen sanomisen ja näytellyn itsevarmuuden, koska hyökkäys on paras puolustus ja satuttaa aina muita. Tai ainakin tekee musta erilaisen ihmisen kun oon. Haluaisin vaan oppia olemaan rohkeasti heikko, oppia luottamaan siihen, että Jumalan kanssa on turvallista ihan oikeasti. On paljon isoja asioita, joissa Jumalaan luottaminen on helppoa, koska jo lähtökohtaisesti ei itse pysty tekemään niille mitään. Mutta sitten kun joku loukkaa tai sanoo jotain ilkeästi tai ajattelemattomasti, tarkoittamatta, niin silloin tulee heti tarve hyökätä vastaan vaikka asia ois kuinka pieni. Heti tulee tarve puolustaa itseään ja omaa arvoaan. Ihan niinkun kenenkään sanomiset oikeasti vaikuttais siihen yhtään mitenkään. Ja sillonkin, kun kukaan ei es tarkota mitään pahaa. Kai se on ihmiseen sisäänrakennettu juttu, itsesuojeluvaisto, mutta haluan päästä siitä eroon. Koska se aiheuttaa paljon enemmän pahaa kun hyvää. Haluan luottaa enemmän siihen, että Jumala tietää miten mua parhaiten suojellaan, kun että itte yrittäisin. Ja haluan ihan tosissani juurruttaa selkäytimeeni sen että oon ihmeellinen, ettei mun tartte puolustella yhtään mitään enää koskaan, koska tiedän niin vissinvarmasti mikä on totuus.