Courageous.

On ihanaa olla kotona. Paikassa, jossa mitään ei voi piilottaa tai peitellä (paitsi ehkä joululahjoja) ja jossa voi opetella rakkautta. Maassa on lunta ja kaikki on niin tuttua vaikkakin vähän jännittävää, koska en oo tottunu elämään ilman katuvaloja. Eilen fasaani hyppäs seiväsaidalle ihastelemaan tätä ihmeellisen kaunista talvimaisemaa, mutta kun liityin seuraan niin se valitettavasti säikähti ja lensi pois. Käytiin myös organisoidulla (!!!) kauppareissulla ja ostettiin ruokaa enemmän kun oon ikinä nähny. Semmosta se on, kun on iso perhe. Tykkään siitä. Tykkään siitä, että ruoanlaitto lähtee käsistä ja meillä voi olla hauskaa sen takia. Ja että voin keittää äitille ja iskälle joulukahvia, jonka ne muka maistaa vielä seuraavankin päivän puruissa. Ne ei ymmärrä, että se on oikeasti joulukahvia. Tää joulu on myös ihan uus edellisiin verrattuna. Nyt jo kolme pientä ihmistä viettää sen meidän kans. Rakastan olla täti. En ehkä es sano mitään muuta, koska se vaan on totta eniten.

Irtisanouduin viime viikolla nössöydestä ja nyt oon joutunu opettelemaan sitä oikein tosissani. Oon eläny niin turvallisen elämän, että mua jännittää ja pelottaa suunnattomasti ajatuksenakin olla rohkea, kun aina vaan ajattelen etten oo. Mutta niin ei saa ajatella, koska mulla on Jumala ja sen takia kaikki on ihan turvallista. Eniten rohkeutta vaatii olla ei-yhtään-rohkea. Ainakin mä pelkään koko ajan olla heikko ja haavoittuvainen ja puolustaudun turhissakin tilanteissa ihan vaan varmuuden vuoks. Haluaisin lopettaa sen. Haluaisin lopettaa kovien sanojen sanomisen ja näytellyn itsevarmuuden, koska hyökkäys on paras puolustus ja satuttaa aina muita. Tai ainakin tekee musta erilaisen ihmisen kun oon. Haluaisin vaan oppia olemaan rohkeasti heikko, oppia luottamaan siihen, että Jumalan kanssa on turvallista ihan oikeasti. On paljon isoja asioita, joissa Jumalaan luottaminen on helppoa, koska jo lähtökohtaisesti ei itse pysty tekemään niille mitään. Mutta sitten kun joku loukkaa tai sanoo jotain ilkeästi tai ajattelemattomasti, tarkoittamatta, niin silloin tulee heti tarve hyökätä vastaan vaikka asia ois kuinka pieni. Heti tulee tarve puolustaa itseään ja omaa arvoaan. Ihan niinkun kenenkään sanomiset oikeasti vaikuttais siihen yhtään mitenkään. Ja sillonkin, kun kukaan ei es tarkota mitään pahaa. Kai se on ihmiseen sisäänrakennettu juttu, itsesuojeluvaisto, mutta haluan päästä siitä eroon. Koska se aiheuttaa paljon enemmän pahaa kun hyvää. Haluan luottaa enemmän siihen, että Jumala tietää miten mua parhaiten suojellaan, kun että itte yrittäisin. Ja haluan ihan tosissani juurruttaa selkäytimeeni sen että oon ihmeellinen, ettei mun tartte puolustella yhtään mitään enää koskaan, koska tiedän niin vissinvarmasti mikä on totuus.

Tällaisena iltana.

Monesti mun pää suorastaan tulvii ajatuksia ja useimmiten niitä on niin paljon, että on mahdotonta tehdä niille yhtään mitään. Yleensä ajatuksia, joko on tai ei ole ja harvoin on niitä hetkiä, kun on just sopiva määrä ajatuksia, jotta ne voi jäsentää, sisäistää ja purkaa tekstiksi tai ylipäätäänkään kääntää ymmärrettävälle suomenkielelle. Tänään on ollu just se tulvapäivä.

Ajoin tänään rinkiä koko loppuelämäni tarpeiks ja join kahvia enemmän kun laki sallii ja maailman pahinta mansikkateetä. Mun eduks sanottakoon, että olin tänään myös ainakin 90% ajasta hiljaa, mikä sinänsä on saavutus. Oli kuitenkin myös rankin päivä pitkään aikaan ja ekaa kertaa todella iloitsin lähestyvästä joululomasta ja aloin odottaa sitä. Mua harmistutti ja ärsytti ja väsytti ja oisin halunnu vaan karjua ja hyppiä tasajalkaa. Harmi, että mua kuitenkin rakastetaan niin paljon, että lopulta oon kuitenkin aina ihan tyytyväinen: kiitos isoveljien ja -siskojen, jotka julistaa totuutta mun elämään ja rakastaa mua silläkin uhalla, että saan hysteerisen itkunauruhepulikohtauksen, joka onneks tällä kertaa jäi näkemättä. Rakastaa mua, vaikka en suostu ottamaan vastaan mitään mitä ne sanoo, koska tiedän että ne on oikeassa. Lopulta kuitenkin kun pääsin töihin asti niin mua vaan huvitti kaikki ja nautin jokaisesta ajatuksesta joka mun väsyneeseen päähän pälkähti.

Tulin mm. siihen lopputulokseen, että hermoja raastavasta ja ylpeyttä ja kärsivällisyyttä koettelevasta kakkosvaiheesta huolimatta on ihmeellistä että osaan/voin ajaa autoa ja halutessani ajaa vaikka maailman ympäri ! Ja kuinka ihmeellistä ylipäätäänkään on, että on mahollista päästä niin nopeasti paikasta toiseen. Jeesuskin joutu kävelemään tai ratsastamaan aasilla, mutta mä voin huristella yhen sata kilometriä sinne ja toisen tänne eikä aikaa mee kun kaks tuntia. Sitähän ois pidetty Raamatun aikana suoranaisena ihmeenä ! Mua myös huvitti suunnattomasti millasella työpaikalla Jumala on mua siunannu. Saan luvan kans laulaa ja rukoilla ääneen niin paljon kun mua huvittaa ja mun on pakko rauhottua ja pysähtyä ja kuunnella Jumalaa, koska yksinkertaisesti muuten kuolisin tylsyyteen. Vaikka en voi kyllä sanoa niinkään. On kaikkea muuta kun tylsää alittaa metalliverkkoaitoja ryömien päästäkseen töihin ja sieltä pois, mutta se työnteko itsessään.. Se ei nyt aina oo ihan niin jees. Mutta on joka tapauksessa hauskaa, että mulle maksetaan siitä, että vietän laatuaikaa Jumalan ja itsenikin kanssa ja että koska koko ajan samalla touhuan jotain niin ajatuksetkaan ei harhaile.

Taas kerran ajauduin miettimään myös tätä meidän ihmeellistä seurakuntaperhettä. On uskomatonta miten kokonainen yksi kokonaisuus me jo nyt muodostetaan, vaikka ollaan ihan kesken ja alussa, eikä ymmärretä koko perheajatusta vielä alkuunkaan. Mietin kaikkia mun ihmeellisiä siskoja ja veljiä ja asioita, jotka tekee niistä ainutlaatuisia ja mulle tärkeitä ja osan tätä perhettä, jokaisen tavallaan. On keskenään samanlaisia ihmisiä ja erilaisia ihmisiä ja ihmisiä siltä väliltä ja sitten niitä, jotka on kaikkea vähän ja vielä monia muita ja kaikki kuitenkin on korvaamaton osa samaa perhettä. Meinasin sanoa, taas että "on uskomatonta.." ja ehkä sanonkin, koska se todella on uskomatonta, että seurakuntaperheessä on loputtomasti tilaa upeille, Jumalan luomille ihmisille, persoonille joiden sydän palaa eri unelmille ja asioille. Että jokainen voi loistaa vapaasti, koska yhden siskon tai veljen valloittavuus, kauneus ja ihmeellisyys ei oo pois keneltäkään toiselta. Mitään kilpailua ei vaan yksinkertaisesti voi muodostua, koska jokainen painii "omassa sarjassaan" omien pelkojensa, epäluulojen ja valheiden kanssa: painii sarjassa, jonka Jeesus on jo voittanut. Täytyy vain ymmärtää, että vaikka Jeesus onkin sarjan voittaja Hän haluaa kaikessa rakkaudessaan ja lempeydessään jakaa, ei vaan voittopalkintoaan, vaan myös ensimmäisen sijan: erityisaseman Isän Jumalan silmien edessä Hänen lapsenaan. En tiedä voiko näin ajatella, mutta tavallaanhan Jeesus oli Jumalan ainoa poika vaan siihen asti, kun me tultiin mukaan kuvioihin. Huikeeta !

Tästä kaikesta.

En tiedä pitäiskö huolestua, kun huomaa toistavansa itseään ja käyttävänsä enää vain muutamia adjektiiveja kuten "ihmeellinen", "mieletön", "uskomaton"... Äidinkielen opettajan mukaan mun tulis pyrkiä ylläpitämään kielellistä monimuotoisuutta, mutta minkäs teet, kun sanat vaan loppuu kesken. Tai onhan niitä, mutta suurin osa on täysin hyödyttömiä.

Hämmentävä on kuitenkin se adjektiivi, joka nyt tuntuu sopivimmalta. Moni asia on tällä hetkellä hyvin hämmentävää. Hyvällä tavalla, mutta kuitenkin. On hämmentävää ja jännittävää uskaltaa löytää ja vapauttaa ja elää todeksi asioita, jotka tekevät musta just mut. Asioita, jotka on koko elämän pitäneet mut kasassa muodostamalla mun syvimmän olemuksen, muodostamalla minut, mutta jotka kuitenkin on aina ollu visusti piilossa, koska en koskaan oo uskaltanu edes uneksia, että ne asiat vois tehä musta enemmän sen ihmeellisen ja kauniin ja ainutlaatuisen minun, Jumalan kuvan. Aina oon ajatellu, että mun täytyy piilottaa ja kätkeä, tukahduttaakin ne asiat, jotta Jumalalla on tilaa loistaa mun kautta. Mikä valhe se onkaan ollu. Oon aiemminkin kyllä uskaltanu olla oma itseni kuitenkaan uskaltamatta haaveilla ja elää unelmia todeksi, elää todeksi niitä asioita, jotka Jumala on asettanu mun sydämeen. Aina luulin, että ne on asioita, joiden kanssa mun pitää olla tarkkana, etten ylpisty ja ala hakea ihmisiltä kiitosta ja omaa kunniaa, mutta ei. Ne on asioita, jotka Jumala haluaa vapauttaa ja herättää elämään, valloittamaan ! Asioita, joiden tarkoitus on saada koko maailma ihmettelemään kuinka suurenmoinen Jumala on.

Kuinka ihmeellisiä asioita Jumala onkaan luonut. Asioita, jotka Jumala tarkoin valitsi, kun se loi mut, että koko maailma vois ihmetellä sitä kuka mä oon: että mä oon Jumalan lapsi, prinsessa, vaikka se ottaakin välillä koville myöntää. Ei se oo ylpeyttä. Se on totuutta. Jumala loi ihmisen rakastaakseen, Jumala loi ihmisen rakkauden välikappaleeksi, Jumala loi ihmisen rakkautta varten. Ei mun pidä hävetä tai nöyristellä sen tähden, että Jumala on luonut jotain ihmeellistä ja ainutlaatuista. Ei kenenkään tarvii. Jokainen on uniikki ja uskomaton taideteos omana itsenään, jos antaa vain itselleen luvan siihen.

Ei Raamattu turhaan puhu siitä, miten Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se asia vaan on niin ja aamen. Että Jumala loi mut ja sut ja jokaisen heijastamaan omaa täydellisyyttään ja uskomatonta lahjojen, taitojen, persoonallisuuden ym. vivahteiden kirjoa, joiden luomiseen vaan Jumalan mielikuvitus voi riittää. Että tää maailma vois nähä meidät yhdessä ja nähä Jumalan. Ja taas palataan salaisuuteen seurakunnasta, joka on suuri. Niin suuri etten ainakaan vielä pysty alkuunkaan käsittämään sitä. Mutta ei mun tarviikkaan. Saan olla vaan lapsi ja nauttia niistä asioista, jotka Jumala on mun sydämeen luonut. Nauttia, käyttää ja tuhlata, en piilottaa ja jemmata. Kuinka vapauttavaa, että mulla on lupa ja lähestulkoon velvollisuus nauttia siitä kuka oon ja mitä rakastan tehdä ! Opettelen vasta, mutta oon innoissani siitä, että oon ymmärtänyt tän. Vielä kaikki on edelleenkin lähinnä hämmentävää, mutta uskon, että kasvan koko ajan.

"Tästä kaikesta mä sinua voin ylistää, oot kaikki se riittää."

Ihme.

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin ? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin ? Kun vainoojat käyvät minua kohti iskeäkseen hampaansa minuun, he itse kaatuvat, vihamieheni ja vastustajani suistuvat maahan. Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi, vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää. Yhtä minä pyydän Herralta, yhtä ainoaa minä toivon: että saisin asua Herran temppelissä kaikki elämäni päivät ! Saisin katsella Herran ihanuutta hänen pyhäkössään ja odottaa, että hän vastaa minulle. Kun vaara uhkaa, hän ottaa minut majaansa. Hän antaa minulle suojan teltassaan, nostaa minut turvaan kalliolle. Nyt minä kohotan pääni, en pelkää vihollisiani, vaikka he saartavat minut. Minä uhraan Herralle hänen pyhäkössään, uhraan ja huudan ilosta, minä laulan ja soitan ylistystä Herralle. Herra kuule, kun huudan sinua ! Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni. Sydämeni muistaa sinun sanasi: "Etsikää minun kasvojani." Herra, minä tahdon etsiä sinua, älä kätke minulta kasvojasi! Älä vihastu, ällä torju palvelijaasi, sinä olet aina ollut minun apuni. Älä nytkään jätä minua, älä hylkää, sinä Jumalani, sinä auttajani ! Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen. Herra, opeta minulle tiesi, johdata jalkani oikealle polulle, päästä minut vihamiehistäni. Älä jätä minua heidän armoilleen ! He ovat julmia syyttäjiä, vääriä todistajia. Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan ! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!"
- Ps. 27

Edelleenkin jaksan ihmetellä sitä, kuinka mielettömiä asioita usko voi saada aikaan. Alan aina vaan syvemmin ja syvemmin ymmärtää sitä miks usko ylipäätäänkin on koko uskojutun ydinasia. Niin selkeätä kun sen pitäiskin olla niin se ei oo. On jotain niin ihmeellistä nähdä pieniä ja pienuudessaan suuria ihmeitä kaikkialla kaiken aikaa: Jumalan käden jälkiä, joille sinapinsiemen uskoa on valmistanut paikan ja mahdollisuuden toimia. Enkä todellakaan puhuis uskosta jonain vahvana ja järkähtämättömänä asiana ainakaan itseni kohdalla. Useimmiten kyse on epätoivoisesta sydämen huudosta Jumalan puoleen: "käytä mua", "ole mun kanssa", "opeta mua rakastamaan"... ja Jumala vastaa. Ja uskon määrästä (tai pikemminkin sen puutteesta) kertoo myös se, kuinka hämmästynyt sitä on, kun Jumala sitten vastaakin, toimii ja ihmeitä tapahtuu.

Psalmi 27 on mun uus, tai oikeastaan ensimmäinen, lempiraamatunkohta, jonka löytämällä löysin vasta eilen. En voi vielä kolmenkymmenenviidenkään lukukerran jälkeen uskoa todeks, että Raamatussa on luku joka kertoo musta. Daavid totisesti vaan vie sanat mun suusta. Viime aikoina oon tuntenut itteni niin valtavan pieneksi (valtavan pieni, hihi) ja mitättömäksi, avuttomaksi. Ja sen päälle kaikki Jumalan suuruus ja kaikkivaltius on tuntunut aivan liian suurelta vastuulta ja etuoikeudelta. Ihan kun olisin kadulla asuva rääsyinen orpotyttö, josta yhtäkkiä onkin tehty kuningatar, joka voi tehdä kaikenlaista hienoa ja merkittävää ja suurta. Ja sitten kaiken sen hämmennyksen keskellä vaan avaan Raamatun ja saan omalla suullani julistaa, että "vaikka minua vastaan nousisi sota, ei minulla olisi mitään hätää", koska Jumala ON aina ollut mun kanssa, ON aina auttanut mua ja tulee sen nytkin AINA tekemään. Voin olla kuinka haavoittuvainen tahansa, silti mikään maailman sota ei pysty muhun. Mikään maailman ulkopuolinenkaan sota ei pysty muhun. MIKÄÄN (huom. mikään) ei pysty muhun, kun Jumala on mun kanssa. Huikeeta.

Jumala on opettanut mua luottamaan siihen. Silti välillä vaan pelkään niin paljon, että meen rikki. Siitäkin huolimatta, että välillä taas luulen olevani niin vahva etten es tarvii Jumalaa. Olla täysin läpinäkyvä ja avoin ihmisten ja Jumalan edessä. Se vaatii sellasta rohkeutta, mitä ei ihmisestä itsestään vaan voi löytyä. Ainakaan musta ei. Mutta kaikissa niissä tilanteissa, joissa haluaisin vaan juosta karkuun ja sulkea sydämeni ja rakentaa muurit, joista ei kukaan pääse läpi, Jumala vaan avaa Sanansa (Ps.27 !!!) ja antaa rohkeuden vaan luottaa Jumalan huolenpitoon, rakkauteen ja suojelukseen. Ja mitä se onkaan huomata, että (edelleenkään) MIKÄÄN valta maailmassa ei pysty muhun, kun Jumala on mun puolella. Sille ei löydä sanoja.