Ignition.

Oon viime viikot pohtinut todella paljon uskoa ja uskomista ja sitä mitä se käytännön tasolla merkkaa. Lähinnä, mitä se merkkaa mun elämässä ja kuinka se näkyy, tai kuinka sen tulis näkyä. Oon kysellyt ja hämmästellyt, hämmentynyt ja oivaltanut, uskonut ja ymmärtänyt, kasvanut ja ehkä oppinutkin jotain. Ainakin sen, että usko on siisti juttu ja ettei siitä turhaan puhuta Raamatussa niin paljon. Opin myös sen, että Jumala on liekeissä tästä jutusta ja enemmän kun halukas opettaan meidät uskomaan suuria Jeesuksen nimessä.

Innostuin valtavasti, kun Jumala oikeasti tarttu mun ohimeneviin ajatuksiin uskosta ja lähti viemään niitä eteenpäin ja avas mun silmät näkemään mitä pieni usko saa aikaan. Mun silmät avautu ennen kaikkea sille, että monesti uskominen vaatii mielikuvitusta. Usko totisesti on sitä, että luottaa lujasti siihen mitä toivoo ja ojentautuu sitä kohti mitä ei nää. Että mitä tahansa teetkin niin jos vaan haluat uskoa ja uskot, että sillä teolla on mielettömät seuraukset niin sillä on ! Se on vähän niinkun ajatusleikkiä tai tarinan jatkamista mielessä: "Avasin tänään oven tuolle mummolle kaupassa ja jatkoin matkaani. Se varmaan mietti koko päivän miten ihmeessä kukaan kiireinen huligaaninuori vois huomioida sellasen käppänän ja tuli hurjan iloseks. Ehkä toin sen elämään palasen taivaallista rakkautta ja kirkkautta". Huono esimerkki, mutta en osaa keksiä parempaakaan tähän hätään vaikka niin monta vastaavaa on tapahtunut viime aikoina ja osoittautunu todeks. Sytyn niin ajatukselle, että voin vaan omilla ajatuksillani saada asioita tapahtumaan, kun tuon sen kaiken Jumalalle ja pyydän Jumalaa vaikuttamaan rakkautta ja kaikkea hyvää ihmisten elämässä mun kautta. Että oikeastikaan usko ei oo mitään puristamista ja vääntämistä vaan sitä, että omalla uskollaan luo tapahtuville asioille onnellisen lopun, jonka Jumala parhaan tahtonsa takia todellakin haluaa toteuttaa. Koska ei Jumala vaan voi jättää käyttämättä tilaisuutta kirkastaa nimeänsä jos löytää yhdenkään, joka uskoo edes pikkuriikkisen.

Joskus Jumalallakin lähtee käsistä ja silloin saattaa se samainen mummo kävellä vastaan ja kertoa tarinan ihmeellisestä kauppareissusta ja rakastavasta nuoresta tytöstä. Sillon ei voi kun kiittää Jumalaa ja uskoa lisää. Miten rikasta elämä voiskaan olla jos eläis uskossa. Uskovaisen elämä on rikasta. Se on totuus. Haluan olla uskovainen. Haluan uskoa, että Jumala vaikuttaa mun jokaisen teon ja sanan ja eleen ja kaiken kautta, kun vaan elän Jumalalle. Haluan uskoa, jotta Jumala saa mahdollisuuden toimia. Kiitän Jumalaa siitä, että mulla on hyvä mielkuvitus. Ei mee sekään hukkaan. Kiitos Jeesus !

Paljon kaunista sanomatta jää.

Viime päivinä oon ihan uudella tavalla käsittänyt sen miten paljon hyvyyttä jää tässä maailmassa käyttämättä, vaikka sitä pitäisi tuhlailla. Tavallaan se on suorastaan järkyttävää. Että on olemassa suunnattomat määrät rakkautta ja kauneutta ja hyvyyttä, jota kukaan ei vain koskaan viitsi käyttää. Niin kuin muka olis jotain tärkeämpää kun toisen ihmisen elämä, jonka yksikin sana tai teko voi pelastaa. Ei tarvii olla kyse Jumalasta eikä ikuisuudesta tai uskosta. Riittää että on kyse ihmisistä. Todellisista, ainutlaatuisista olennoista, joiden kesken oon niin paljon kateutta, vihaa, erimielisyyttä ja katkeruutta, kun kuitenkin jokaisella ihmisellä tulis olla oikeus aitoon rakkauteen ja aitoon iloon. Jokaisen ihmisen tulis saada tuntea itsensä tärkeäksi ja korvaamattomaksi. Hyväksytyksi. Mutta kun joskus törmää ihmiseen, joka selvästi tarvitsee apua, ihmiset vaan kiiruhtaa pois. Onko väliä mikä on lopputulos, jos joskus tarjoutuu edes mahdollisuus tehdää hyvää toiselle ihmiselle. Onko väliä mitä tapahtuu jos vie pullapussin naapurille, auttaa mummoa ostosten kanssa, tai äitiä rattaiden kanssa liukuportaissa, tai antaa istumapaikan bussissa, maksaa opiskelijatytön ostokset kun sen rahapussi jäikin kotiin tai hymyilee ihan vaan sen takia ettei oo mitään syytä olla hymyilemättäkään. Voi olla että vastaan tuleekin joku maailman kolhima ihminen, joka ei enää usko siihen, että maailmassa on mitään hyvää ja vaan suuttuu, mutta entä sitten. Yhtä hyvin on mahollista, että voi sen pienen teon tai sanan avulla muistuttaa sitä ihmistä hyvän olemassaolosta ja tuoda uuden merkityksen sen elämään. Ja olipa lopputulos sitten mikä tahansa niin parempi keskittyä silti tekemään hyvää, koska toinen toistemme rikkomiseen meidän ei tarvitse erityisemmin edes keskittyä. Maailmassa on jo niin paljon pahuutta ettei sen määrää kannata lisätä, jos voi tehdä jotain muutakin. Kun ajattelenkin niitä hetkiä ja tilanteita, jotka vaan oon sivuuttanut keskittyessäni johonkin "tärkeämpään", suutun itselleni, koska niitä on ihan liikaa. Jos vaan vois joka aamu herätä ja päättää vastustaa tätä pahan valtaa maailmassa hyvyydellä joka hetki, joka tilanteessa, jokaisella sanalla, jokaisella teolla, jokaisen ihmisen kohdalla. Nyt ainakin päätän. Ja päätän niin kauan, että lopulta opin.

So in love.

Voihan syksy ja syksyinen syyssyksyisyys. Oon vaan niin täynnä sitä. On ihmeellistä miten ilma voi sateen jälkeen olla niin raikas ja pehmeän viileä. Maahan pudonneet lehdet on kuin kultaa sateella ja sateen ääni taas.. ah. Vaikka viime aikoina on tapahtunut taas satamiljoonatuhat asiaa, jotka saa mut nytkin vaan mykistymään ja samalla sydämen huutamaan ylistystä Jumalalle niin syksy on kyllä silti jotain mikä tuntuu jossain niin syvällä mun sisällä ettei varmaan mikään muu. Se on vaan puhdasta kauneutta ja lapseutta: kaikki se kura ja märkä, mutta samalla ne värit ja se raikkaus. Toisaalta kaikki se myös rauhoittaa. Ehkä liikaa, koska en enää osaa olla nukkumatta pommiin, mutta myös oikeasti rauhoittaa. Jostain sieltä syvältä mihin ihminen tarttee rauhan, että selviää ja voi olla onnellinen. Ja kyllä mä oonkin onnellinen just sieltä syvältä. Niin onnellinen, että oon vaan vaikka kaikki tuntuis olevan kakkaa. Siinä se pointti onkin, vaikka tuntuu, että on kakkaa ei kuitenkaan tartte olla jos vaan asennoituu niin.

Jotenkin tuntuu, etten enää osaa pukea sanoiks mitään mitä kaikkea mun elämä ja ajatukset sisältää. Voisin vaan loputtomiin vastata jokaiseen kysymykseen, että Jeesus on Herra. Koska kuitenkin lopulta se on ainoa oikea vastaus. Kaikkeen. Ja tuntuu niin turhalta sanoakaan mitään muuta. Kaikki muu tuntuu selittelyltä. Ja silti en kuitenkaan haluais olla jakamatta niitä ihmeellisiä asioita mitä Jumala vaikuttaa ja saa aikaan mun elämässä, ihmisissä, kaikkialla ja kaikessa. Tuntuu ettei MIKÄÄN tässä maailmassa riitä tuomaan esiin kaikkea sitä mitä Jumala on. "Ei sanat riitä kuvaamaan kolmiyhteistä Jumalaa, joka maailman loi sanallaan, jota maa ja taivas kumartaa. Ei sanat riitä kuvaamaan Hänen valtavaa rakkauttaan, joka syntisen voi pelastaa, se meidät laulamaan saa: Hyvä oot elävä Jumala, todellisempi oot kuin maailma. Hyvä oot väkevä pelastaja, uskossa saamme sinut kohdata." Se on niin ja aamen.

Vapauduin tänään ehkä vähän: uskalsin tanssia. Tanssia Jumalalle, koska mun sanavarasto loppu ja musiikkikaan ei enää riittäny. Piti keksiä jotain uutta. Niinpä siis tanssin, vaikken oikeasti osaa. Tosin olin kaukana kaikesta yksinkaksin Jumalan kanssa. Silti se oli parhautta. Varsinkin sen jälkeen, kun tajusin, että Jumala rakastaa mun tanssia ja että mun tanssi on sen mielestä kauneinta maailmassa, koska tanssin vain ja ainoastaan sille. Ei se välitä osaanko vai en. Se välittää vaan siitä, että rakastan sitä niin paljon, ettei mikään mitä osaan tai oon ennen tehny enää riitä osottamaan sitä rakkauden määrää. Ehkä vielä joku päivä opin maalaamaan !