Viimeiset pari, kolme viikkoa oon miettinyt paljon inspiraatiota ja inspiroitumista. Ja tänään viimein ystävän rohkaisusta rohkaistuneena yritän saada siitä kaikesta mustaa valkoiselle.
Kaikkihan lähti siitä, että pitkästä aikaa eksyin kuuntelemaan Eddie Jamesin Yearn albumia. Ja jäin kuuntelemaan. Päiviksi. Tähän yhteyteen voisi kai mainita, että inspiroiduin. Oikein toden teolla. Mikä armo saada soittaa ja laulaa Jumalalle ! Maailmassa ei varmasti ole mitään mikä tekis musta niin kokonaisen, kuin se hetki pianon ääressä, kun saan tuoda kaikella mitä mussa on, ja mitä musta irti lähtee, kiitosta ja ylistystä Jumalalle. En missään muualla voi kokea niin vahvasti kuuluvani juuri siihen paikkaan, siihen hetkeen: laulamaan ja soittamaan Jumalasta ja Jumalalle. Ja mitä Eddie Jamesiin tulee, niin sen miehen ansiosta inspiroiduin ylistämään Jumalaa ! Jälleen kerran. Tässä maailmassa, jossa on tärkeintä olla paras ja taitavin tai vähintäänkin tosi hyvä, en inspiroitunut tulemaan hyväksi laulajaksi tai pianistiksi. Ei. Inspiroiduin ylistämään Jumalaa just sillä osaamisella ja taidolla mikä mulla on. Ei, väärin sekin. Inspiroiudin ylistämään Jumalaa täysin ajattelematta sitä/riippumatta siitä, osaanko omasta tai muiden mielestä ylipäätään soittaa tai laulaa: ollenkaan, ihan hyvin, tosi hyvin... Inspiroiduin elämään todeksi sitä elämää, johon Jumala mut kutsui jo silloin, kun antoi mulle 10 sormea ja äänihuulet: mahdollisuuden ja kyvyn soittaa ja laulaa. Voisin jäädä loputtomiin fiilistelemään jo tätäkin oivallusta ja Jumalan hyvyyttä jajaja... Mutta vien ajatuksen eteenpäin.
Se miten elän, puhun, kohtaan ihmisiä, tai juurikin miten soitan ja laulan. Mihin inspiroin ihmisiä? Vai elänkö ylipäätään elämää, josta yhtään kukaan voisi ammentaa yhtään mitään omaan elämäänsä. Raamatun sanoin: Mitä siementä kylvän? Elämälläni. Lahjoillani. Teoillani. Sanoillani. Hyvää vai huonoa? Ja tässäkin Raamattu menee vielä syvemmälle: pimeyttä vai valkeutta, valhetta vai totuutta, katoavaa vai ikuista? Ikuista!? Niin. Ikuista: iankaikkista, iäti kestävää, iäti pysyvää siis ei-koskaan-katoavaa. Selväähän on, että Jumala loi ihmisestä loputtoman mielenkiintoisen, moniulotteisen ja inspiroivan. Siis ihmisestä. Ja meitähän on tälläkin hetkellä maan päällä about 7 173 189 413. Noin suunnilleen. Tällä hetkellä taas jo enemmän (ja kun mun maha poksahtaa niin vielä yks lisää, hihi). Kaikki erilaisia. Kaikki erilaisia kuin kukaan koskaan aiemmin elänyt. Mutta eletäänkö me sitä todeksi omalla kohdallamme? Omaa ainutlaatuisuuttamme? Vai yritetäänkö me mukautua niihin ihmisten muovaamiin standardeihin siitä millainen ihmisen tulee olla. Alistutaanko me siihen kulttuuriin, jossa ihmisten lahjoja vertaillaan ja arvotetaan paremmuusjärjestykseen? Etenkin kun ihmisten määritelmät hyvästä ja huonosta vaihtelee harva se päivä, eikä mitään todellista huippua voi ikinä saavuttaa. Yksinkertainen, joskin vähän hassu, esimerkki: taiteen kultakausi. Huikeita maalauksia, ei käy kieltäminen. Mutta kuka silloin olisi arvostanut abstraktia tilataidetta? Ei kukaan. Tai ehkä joku. Mutta sen alaspainetun, arvostellun, pilkatun taiteilijan ajatuksissa: ei kukaan.
Jooo, me ollaan yhteiskunnassa päästy siihen, että meillä on mm. suunnattoman vahva ammatti-identiteetti. Olen muusikko ja siksi oman tieni kulkija verrattuna tuohon lähihoitajaan. Hyvä juttu sinänsä, mutta valitettavasti vasta surkea alku. Miten me voitaiskaan astua ulos kaikesta itsemme ja toistemme määrittelemisestä ja arvottamisesta. Ihan kokonaan. Saati miten me voitaiskaan elämällämme kylvää siementä, joka on ikuista ja inspiroida ympärillämme olevia ihmisiä samaan. Elämään elämää, jonka merkitys säilyy, kestää, pysyy vähintäänkin samana iankaikkisesti. Kaikesta kehityksestä, muoti-ilmiöistä ja suuntauksista huolimatta. Ei, en missään nimessä tarkota, etteikö kaikki eri aikakaudet ym. olis rikkaus. Ne on, mutta, että voisin jättää jälkeeni jotain, mikä säilyy, kestää ja pysyy riippumatta siitä onko huomenna arvostettua ja saavuttamisen arvoista olla esimerkiksi vanha ja viisas, vai nuori ja menestyvä. Tai mitä vaan. Lääkäri vai siivooja. Presidentti vai työtön.
Itse en näe muuta tietä todella merkityksellisen elämän löytämiseen ja todeksi elämiseen, kuin koko maailman ja elämän ja kaiken Luojan suunnitelmassa elämisen. Johan Raamattukin siitä todistaa. Jeesushan oli "vain puusepän poika, joka syntyi johonkin talliin" ja vaikka nyt 2000-luvulla on out olla "vaan" ei-niin-korkeasti-koulutettu puuseppä, saati kulkea kaapu päällä ja puhua Jumalasta niin silti ainakin 99% suomalaisista tietää kestä puhutaan. Ja tyyppi eli 2000 vuotta sitten. Puhumattakaan opetuslapsista, jotka oli kalastajia tai Paavalista, joka oli teltantekijä. Tai ylipäätään se, että Raamatun kaks kirjaa on nimetty naisen mukaan. Ennenkuulumatonta siihen aikaan. Ei nyt, mutta mm. just siks Raamattu on ihan pätevä kirja nykyäänkin. Koska se on iankaikkinen ja iankaikkisesti inspiroiva. Sen takana on Jumala.
En paremmin osaa purkaa ajatuksiani sanoiks, mutta toivottavasti tää edes jotain herättelee miettimään elämää vähän toiselta kantilta, kuin mitä tää maailma yrittää koko ajan meidän ajatuksiin syöttää.
Niinja jos joku kiinnostu Eddie Jamesista niin Spotifysta löytyy.
