Värilaulu.

Katselin ikkunasta sadetta, joka muutti loppukesän alkusyksyksi.
Kokosin riviin neljän kokoiset kumisaappaat ja naulakkoon pinon sadetakkeja: punaista, oranssia, Pikku Myytä, viidakon eläimiä ja koiria.
Lätäköt, kun ovat vastustamattomia ja sateenvarjon alla kumppareissa on erityisen ihanaa olla kuiva, silloin kun kaikkialla on märkää.
Katselin ja kuuntelin kahden pienen pinkin ilmestyksen iloista kiherrystä violetin sateenvarjon alla.
Tuntuivat nekin nauttivan sateesta. 
Ja lätäköistä.
Siinä sateessa kävellessäni tulin oivaltaneeksi, että luovuutta on värittää.
Paljon muutakin, mutta myös sitä.
On niitä, joita inspiroi tyhjä taulu, tyhjä huone.. mahdollisuus mihin vain.
Mahdollisuus kokonaan uuteen.
Ja niitä, joita kaikki sellainen ahdistaa, mutta jotka nauttivat värittämisestä.
Siitä, että saman kuvan voi värittää tuhat kertaa tuhannella eri tavalla.
Siitä, että voi herättää eloon nuotteihin kirjoitetun laulun tai kansiin kirjoitetun tarinan.
Siitä, että pienistä, hajanaisista palasista voi koota suuren, merkityksellisen kuvan.
Siitä, että oikealla ja nurjalla silmukalla voi kutoa kaikki maailman kudottavissa olevat asiat.
Ja muuta sellaista.
Ylipäätään, että tylsät, tutut asiat voi tehdä muutoinkin kuin tylsästi ja tutulla tavalla.
Ja ettei mikään itseisarvoisesti ole tylsää.
On vain niin paljon, mitä kukaan ei näe, mitä kukaan ei huomaa tai ymmärrä, mitä kukaan ei osaa arvostaa.
Siksi tarvitaan niitä, jotka värittävät.
Siksi tarvitaan minua.

Se oli iloinen sadepäivän oivallus.

 

Tahroja paperilla.

Otoksia luonnoskansiosta menneiltä vuosilta:



Päätin tänään, että musta tulee Chopinia soittava mummo, jolla on aina pussi suolakaloja jemmassa ja joka hymyilee aina.

Huoneessa

Mun uudessa huoneessa tuoksuu kynttilät, vanilja ja kahvi kaiketi. Iskä ei voi sietää sitä, mutta ne on kuitenkin mun juttu. Siellä kaikki on ruskeaa ja seinillä on Eiffelin-torneja ja postimerkkejä. Pianokin kuuluu sinne enemmän kun minnekään muualle. Siellä aika pysähtyy ja muutenkin se näyttää kyllä tosi paljon multa.

Mietin tänään, että minkähänlainen huone mulla on taivaassa.

At your feet

Onneksi merenneitopäivätkin on silloin tällöin sallittuja. Voi vaan olla ja nauttia siitä olemisesta ainakin lähes luvan kanssa.

The real life

Filosofiassa tänään me pohdittiin mitä on onnellisuus ja mikä on hyvän elämän määritelmä. Oikeastaan en koskaan aikaisemmin ollut sen syvemmin edes miettinyt koko asiaa. Tiedän miltä onnellisuus tuntuu ja osaan nimetä asioita, jotka saa sitä aikaan

. 

Ehkä tämä kaikki on elämän pienten ihmeiden summa, onnellinen mieli ja hymy.

Yli tuhansien maisemien

Kohta oon aikuinen ja voin ajaa autoa, käydä äänestämässä ja matkustaa ihan yksin ilman lupaa. Mun pitää kai alkaa myös maksaa laskuja ja ansaita rahaa, mutta en oikeastaan halua ajatella sitä puolta asiasta.

Istua kotisohvalla vilttiin kääriytyneenä, kädessä muki höyryävää glögiä, takkatuli ja kaikki Narnian tarinat. Sinne jäivät kaikki sanat.

Joku kaunis päivä en jaksa enää pitää kiinni kaikesta rakkaasta. Sinä päivänä hajoan tuhanteen osaan, eikä mua sitten enää varmaan oo.

Tänään on sellanen päivä, että oikeastaan mulla ei oo mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Tai edes ajateltavaa. On kivaa, että aurinko paistaa ja noin muutenkin on jo ihan kesä. Voi vaan mennä ulos ja jäädä sinne. Ilman takkia. Kevät on vuodenajoista se vähiten mieleinen, koska sillä ei oo itseisarvoa. Keväisin vaan odotetaan kesää. Mutta on se silti ihmeellistä, kun muutaman sadekuuron ja auringonsäteen myötä yks kaks kaikkialla on aivan vihreää, kimalaiset pörräilee pensaikoissa ja muurahaiset vipeltää pitkin pihoja ihan niin kuin eivät muka koskaan olis hetkeksikään lakanneet. Ja noin muutenkin on kaikin puolin puhuttelevaa, että kaikella täällä on oma aikansa vipeltää ja olla vipeltämättä. Että on se aika, kun luontokin nukkuu ja piiloutuu, mutta sitten taas keväällä herää uudestaan. Yhtään pyytelemättä anteeksi, että sitä vaan oltiin piilossa koko pitkä talvi. Ihminen on itselleen vähän liian armoton siinä, että täytyisi joka hetki elää täysillä tai muuten menee aika hukkaan ja mitä näitä muita niin paljon kuultuja sananparsia onkaan.

 

Marraskuun puoliväli.

Eläköön.

Pihistinpä äidiltä ja isiltä tietokoneen itselleni, koska tekee niin mieleni kirjoittaa. Viime kerrasta onkin taas vierähtänyt tovi jos toinenkin. Voin syyttää kauan sitten rikki mennyttä ja edelleen rikki pysyvää tietokonettamme, mutta onpa tässä taas ollut kaikkea muutakin. Vauva ja muuta semmoista. Toisaalta ei myöskään yhtään yllätä, että inspiraatio kirjoittaa iskee juurikin näinä päivinä, kun tuulessa tuntuu ja tuoksuu ensimmäistä kertaa syksy ja aamulla ylös noustessa varpaita hipaisee muistutus hiljalleen viilenevistä öistä. Pian on taas se aika vuodesta. Vaikka harvassapa ne oikeasti kesäiset päivät ovat tänä(kin) vuonna olleet. Syksy tuo taas tullessaan paljon uutta ja jännittävää. Elämä on siitä hauska matka, että juuri, kun tie käy tututksi, reitti johdattuukin ihan uusiin maisemiin. Hyvin ja luottavaisin mielin kuitenkin kohti tulevaa, optimismiin taipuvainen, haasteista elävä seikkailijaluonne kun olen.

Mutta mitäpä sitä kirjoittaisi tästä hiljaisesta, menneestä parista vuodesta. Oon edelleen onnellinen. Ja kiitollinen. Kaikesta. Jotenkin vaan kaikki on niin kohdallaan. Oon löytänyt paikkani ja onnellisen osani tässä maailmassa: vaimona, äitinä, ystävänä.. Eikä siinä varmastikaan kaikki, mutta noin niin kuin päällisin puolin ja puolikkaaseen lauseeseen kiteytettynä. Elämä on tässä ja nyt. Joka päivä erilaisena, mutta yhtä ihanana ja tervetulleena, yltäkylläisenä kaikkine riemuineen ja raivoineen, haaveineen ja turhautumisineen. Olen aiemminkin paljon tullut pohtineeksi omaan osaansa tyytymistä, mutta ehkä vasta nyt olen saanut maistaa sitä ihan oikeasti. Ja miten siunattua se onkaan, kun pakottavan sisäisen tarpeen tilalla onkin syvä rauha ja lepo. Luottamus siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa auringon alla. Ei ole kiire. Ei tarvitse suorittaa. Ei pidä olla jotain. Ei pidä.. Mitään. Sen oivaltaminen ja hyväksyminen on ottanut yllättävän lujille. Että kyse ei ole minusta. Saan olla, mutta en ole se, joka voi sanoa nimekseen Minä olen. Saan elää, mutta elämän määrittää Hän, joka sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Mikä ilo! Mikä armo! Mikä vapaus!

...ja yllättäen Jukka Leppilammelta löytyy biisi sanottamaan tämä kaikki.

Katson pimeästä valoon, katson ulkoa sisään
Poden vilua, ikävää
Katson talvesta kesään, pohjoisesta etelään
Toiveiden kasvoton määränpää

En pyydä olla perillä, sillä matkaa kai on elämä
Majataloja, tietä ja sanoja
Tahdon olla sinua lähellä, vaikken osaa, vaikken yletä
Katuvaloa, väsymystä, janoa

Katselen sisältä ulos, katselen valosta pimeään
Sinä olet liki, minä lepään
Katselen keväästä talveen, katselen luotasi kipeään
Mennyt tekee tilaa hengittää

En ole vielä perillä, mutta sylissäsi elämä
Majataloissa, tiellä ja sanoissa
Mun ei tarvii enää hävetä, saatan kasvaa - ja vähetä
Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Eläköön elämä!