Lost without You.

Oon siunauksiin hukutettu lapsi ja silti kehtaan itkeä.
Ehkä se on sitä, että oon ennen kaikkea lapsi.
Onneks Jumala on täydellinen Isä.

Kun puut tekee seittiä.

Syksyä fiilistellään kaikkialla, mutta ei ihme, koska se todella on jotain mitä voi fiilistellä. Syksy ansaitsee sen, että sitä rakastetaan. Syksy saa kaiken näyttämään ja tuntumaan kauniilta ja merkitykselliseltä, todelta. Sillä oikeastihan kaikki on kaunista, ja kaikella on merkitys, syksy vaan saa sydämen löytämään sen kaiken. Joka tapauksessa siis fiilistelen syksyä. Tai sitä, että se pian tulee. Odotan sitä innolla, mutta en malttamattomana. Vielä on kesää jäljellä ja nautin siitä. Nautin hetkestä.

Hehkutan syksyä sitten kun sen aika on. Nyt vaan nautin siitä rauhasta mikä kaikkialla vallitsee. Tai kaikkialla mun sydämessä ainakin. En voi ymmärtää sitä. Yritin koko viikonlopun puhua Jeesuksesta ja ihmeistä ja johdatuksesta ja Jumalan suunnitelmista ja kaikesta muusta mahtavuudesta, mutta lopulta taas ymmärsin, että voisin kuluttaa koko loppuelämäni Jumalasta puhumiseen, koska Jumalasta riittää puhuttavaa. Ikuisuudeksi. Niinpä lopetin puhumisen ja tyydyin hiljaa itkemään ja kiittämään Jumalaa ylitsevuotavasta armosta ja rakkaudesta. Sain siis taas kerran vaan todeta, että Jumala on mahtavinta ja suurinta ikinä. Koko mun elämä vaan saa olla todistusta siitä. Ja ymmärsinpä myös sen, että ei vaan yksinkertasesti voi muuta kun antaa kaiken kiitoksen ja ylistyksen Jumalalle. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa niin en vaan voi muuta. Vaikka haluaisinkin (tosin en halua) niin en voi. Mun elämä on täynnä asioita, joista en voi kiittää kun Jumalaa. Mun elämä on asia, josta en voi kiittää kun vain ja ainoastaan Jumalaa.

Aikuistuminen on rankkaa ja epämukavaa. En todella pidä siitä. Mutta ihan niinkun oon taitava lusmuilemaan kouluasioissa jäämättä jälkeen, oon löytänyt vedenpitävän tavan laistaa aikuisuuden epämukavuuksista ja vaan nautin elämästä. Totesin, etten pysty olemaan aikuinen, joten lakkasin yrittämästä. Sanoin Jumalalle, etten pärjää ilman sitä hetkeäkään. Kerroin, että oon orpo ja yksin ja avuton ilman Jumalan lempää ääntä kuiskailemassa mun korvaan kuinka mun ei tarvitse huolehtia, ainoastaan luottaa ja olla rohkea. Että en uskalla liikkua milliäkään ilman Isän turvallista kättä mun pään päällä, joka pökkii mua oikeaan suuntaan kun epäröin ja silittää päätä kun oon surullinen. On niin turvallista kun voi joka hetkessä ja pienessäkin asiassa olla luvan kanssa hämillään ja avuton. Voi vain pysähtyä ja luoda katseen ylös ja saada vastauksen ja rauhan. Uudestaan ja uudestaan. Mikään paha ja vaikea ei tunnu yhtään pahalta ja vaikealta, kun voi luottaa Jumalaan joka on kaikkivaltias ja jonka kädessä on kaikki. Joka pitää kaikkea yllä. Joka hallitsee kaikkea sitä mitä pelkään. On kaiken sen yläpuolella mikä muodostaa mun eteen ylitsepääsemättömiä vuoria. On ihmeiden Herra.

Ihmettä on ennen kaikkea saada rakkautta, jota voi jakaa! Saada siunauksia, joita voi jakaa! Saada ystäviä, joiden kanssa jakaa iloja ja suruja, rakkautta ja olohuoneita, ajatuksia ja kaura-omena-paistoksia. Siunaukset on todellisia siunauksia vasta kun ne jaetaan. En todella voi vaan pitää kaikkea sitä itselläni mitä oon lahjaksi saanut. Haluan jakaa kaiken! Koska hyvä mikä jaetaan kaksinkertaistuu, ja suru mikä jaetaan puolittuu. Jakaminen on kaiken hyvän moninkertaistamista! Sunnuntai-iltana makasin maailman onnellisimpana tyttönä sohvalla, pää Iitun sylissä ja vaikka yritin en pystynyt sanoin kuvaamaan, kuinka onnellinen olin. Onnellinen Jumalasta, onnellinen kaikesta siitä mitä oon saanu ja että oon oppinu jakamaan sitä. Sitten spotify tiivisti kaiken, mitä olisin halunnut sanoa siihen yhteen ja ainoaan totuuteen: He loves us.

Levoton tuhkimo.

Pakahdun ilosta ja onnesta ja oon silti tyyni. Harvinaista multa. Ehkä se on sitä yli ymmärryksen käyvää rauhaa josta oon saanu maistaa pienen murusen. Tänään ainakin olin rauhallinen kun kaupan portti luuli mua varkaaks ja jouduin kolkkoon kuulusteluhuoneeseen pelottavan suurikokoisen, mutta mukavan vartijan kanssa. Karhut yleensä paljastuu nalleiks. Niin se vaan on. Tulipa myös huomattua kuinka älytöntä on kantaa koko omaisuutta mukanaan paikasta toiseen. Vaikka eipä kovin moni muu varmaan kanna hälyttimiä reppunsa pohjalla. Muttano.. Jumalan rauha ei varmaan liity mitenkään mun vartijamagneettisuuteen, mutta on mulla erilainen rauha sisällä kun ennen joka tapauksessa. Semmonen onnellinen rauha joka kuplii vähän koko ajan eikä karkaa mihinkään tai mee ohi. Se on turvallisuutta ja tasapainoa. Kaikkea sitä mitä tarvin. Jumala pitää musta huolen. Sitä se on.