Place in this world.

Viimeiset pari, kolme viikkoa oon miettinyt paljon inspiraatiota ja inspiroitumista. Ja tänään viimein ystävän rohkaisusta rohkaistuneena yritän saada siitä kaikesta mustaa valkoiselle.



Kaikkihan lähti siitä, että pitkästä aikaa eksyin kuuntelemaan Eddie Jamesin Yearn albumia. Ja jäin kuuntelemaan. Päiviksi. Tähän yhteyteen voisi kai mainita, että inspiroiduin. Oikein toden teolla. Mikä armo saada soittaa ja laulaa Jumalalle ! Maailmassa ei varmasti ole mitään mikä tekis musta niin kokonaisen, kuin se hetki pianon ääressä, kun saan tuoda kaikella mitä mussa on, ja mitä musta irti lähtee, kiitosta ja ylistystä Jumalalle. En missään muualla voi kokea niin vahvasti kuuluvani juuri siihen paikkaan, siihen hetkeen: laulamaan ja soittamaan Jumalasta ja Jumalalle. Ja mitä Eddie Jamesiin tulee, niin sen miehen ansiosta inspiroiduin ylistämään Jumalaa ! Jälleen kerran. Tässä maailmassa, jossa on tärkeintä olla paras ja taitavin tai vähintäänkin tosi hyvä, en inspiroitunut tulemaan hyväksi laulajaksi tai pianistiksi. Ei. Inspiroiduin ylistämään Jumalaa just sillä osaamisella ja taidolla mikä mulla on. Ei, väärin sekin. Inspiroiudin ylistämään Jumalaa täysin ajattelematta sitä/riippumatta siitä, osaanko omasta tai muiden mielestä ylipäätään soittaa tai laulaa: ollenkaan, ihan hyvin, tosi hyvin... Inspiroiduin elämään todeksi sitä elämää, johon Jumala mut kutsui jo silloin, kun antoi mulle 10 sormea ja äänihuulet: mahdollisuuden ja kyvyn soittaa ja laulaa. Voisin jäädä loputtomiin fiilistelemään jo tätäkin oivallusta ja Jumalan hyvyyttä jajaja... Mutta vien ajatuksen eteenpäin.

Se miten elän, puhun, kohtaan ihmisiä, tai juurikin miten soitan ja laulan. Mihin inspiroin ihmisiä? Vai elänkö ylipäätään elämää, josta yhtään kukaan voisi ammentaa yhtään mitään omaan elämäänsä. Raamatun sanoin: Mitä siementä kylvän? Elämälläni. Lahjoillani. Teoillani. Sanoillani. Hyvää vai huonoa? Ja tässäkin Raamattu menee vielä syvemmälle: pimeyttä vai valkeutta, valhetta vai totuutta, katoavaa vai ikuista? Ikuista!?  Niin. Ikuista: iankaikkista, iäti kestävää, iäti pysyvää siis ei-koskaan-katoavaa. Selväähän on, että Jumala loi ihmisestä loputtoman mielenkiintoisen, moniulotteisen ja inspiroivan. Siis ihmisestä. Ja meitähän on tälläkin hetkellä maan päällä about 7 173 189 413. Noin suunnilleen. Tällä hetkellä taas jo enemmän (ja kun mun maha poksahtaa niin vielä yks lisää, hihi). Kaikki erilaisia. Kaikki erilaisia kuin kukaan koskaan aiemmin elänyt. Mutta eletäänkö me sitä todeksi omalla kohdallamme? Omaa ainutlaatuisuuttamme? Vai yritetäänkö me mukautua niihin ihmisten muovaamiin standardeihin siitä millainen ihmisen tulee olla. Alistutaanko me siihen kulttuuriin, jossa ihmisten lahjoja vertaillaan ja arvotetaan paremmuusjärjestykseen? Etenkin kun ihmisten määritelmät hyvästä ja huonosta vaihtelee harva se päivä, eikä mitään todellista huippua voi ikinä saavuttaa. Yksinkertainen, joskin vähän hassu, esimerkki: taiteen kultakausi. Huikeita maalauksia, ei käy kieltäminen. Mutta kuka silloin olisi arvostanut abstraktia tilataidetta? Ei kukaan. Tai ehkä joku. Mutta sen alaspainetun, arvostellun, pilkatun taiteilijan ajatuksissa: ei kukaan.

Jooo, me ollaan yhteiskunnassa päästy siihen, että meillä on mm. suunnattoman vahva ammatti-identiteetti. Olen muusikko ja siksi oman tieni kulkija verrattuna tuohon lähihoitajaan. Hyvä juttu sinänsä, mutta valitettavasti vasta surkea alku. Miten me voitaiskaan astua ulos kaikesta itsemme ja toistemme määrittelemisestä ja arvottamisesta. Ihan kokonaan. Saati miten me voitaiskaan elämällämme kylvää siementä, joka on ikuista ja inspiroida ympärillämme olevia ihmisiä samaan. Elämään elämää, jonka merkitys säilyy, kestää, pysyy vähintäänkin samana iankaikkisesti. Kaikesta kehityksestä, muoti-ilmiöistä ja suuntauksista huolimatta. Ei, en missään nimessä tarkota, etteikö kaikki eri aikakaudet ym. olis rikkaus. Ne on, mutta, että voisin jättää jälkeeni jotain, mikä säilyy, kestää ja pysyy riippumatta siitä onko huomenna arvostettua ja saavuttamisen arvoista olla esimerkiksi vanha ja viisas, vai nuori ja menestyvä. Tai mitä vaan. Lääkäri vai siivooja. Presidentti vai työtön.

Itse en näe muuta tietä todella merkityksellisen elämän löytämiseen ja todeksi elämiseen, kuin koko maailman ja elämän ja kaiken Luojan suunnitelmassa elämisen. Johan Raamattukin siitä todistaa. Jeesushan oli "vain puusepän poika, joka syntyi johonkin talliin" ja vaikka nyt 2000-luvulla on out olla "vaan" ei-niin-korkeasti-koulutettu puuseppä, saati kulkea kaapu päällä ja puhua Jumalasta niin silti ainakin 99% suomalaisista tietää kestä puhutaan. Ja tyyppi eli 2000 vuotta sitten. Puhumattakaan opetuslapsista, jotka oli kalastajia tai Paavalista, joka oli teltantekijä. Tai ylipäätään se, että Raamatun kaks kirjaa on nimetty naisen mukaan. Ennenkuulumatonta siihen aikaan. Ei nyt, mutta mm. just siks Raamattu on ihan pätevä kirja nykyäänkin. Koska se on iankaikkinen ja iankaikkisesti inspiroiva. Sen takana on Jumala.
En paremmin osaa purkaa ajatuksiani sanoiks, mutta toivottavasti tää edes jotain herättelee miettimään elämää vähän toiselta kantilta, kuin mitä tää maailma yrittää koko ajan meidän ajatuksiin syöttää.

Niinja jos joku kiinnostu Eddie Jamesista niin Spotifysta löytyy.

Rukouslaulu.

Tänään mustikanpoimintamökkireissulla hämmästelin kahta asiaa erityisesti. Liittyen siihen kuinka rikasta elämä Jeesuksen kanssa voi kaikessa yksinkertaisuudessaankin olla. Ja haluan tällä kertaa nimenomaan painottaa yksinkertaisuutta, sillä useimmiten ainakin musta tuntuu, että elämässä on niin paljon kaikkea ihmeellistä valloillaan, ettei tiedä mistä sitä ensimmäisenä kiittäisi tai innostuisi.

Siinä mustikoita poimiessa mieli ja ajatukset ihmeesti vaan rauhoittuu. Ja oli ihmeellistä yllättää itsensä ja omat ajatuksensa hyräilemästä kiitoslauluja Jumalalle. Niin pysäyttävää havahtua siihen todellisuuteen, että kun sielu aivan täysin rauhoittuu ja mieli hiljenee niin sydämestä vaan nousee kiitos ja ylistys ! Juuri se, mikä jokaisen ihmisen syvimpään sisimpään on talletettu. Luojan ylistys. Pysäyttävää myös siksi, että niin kovasti toivoisi juuri sen sydämen syvimmän kaipuun säilyvän kirkkaana ja voimakkaana loppuun saakka. Jotain niin aitoa ja yksinkertaista on siinä kun luotu ylistää Luojaansa sillä niin paljon puhutulla, mutta nykyaikana niin harvoin tavatulla sydämen yksinkertaisuudella.

Sitten kotimatkalla radiossa joku puhui siitä, kuinka tehdä hyvää kaikessa hiljaisuudessa ja mainitsi ohimennen myös rukouksesta. Oli hätkähdyttävä jälleen kerran havahtua siihen todellisuuteen missä sitä saa elää. Todellisuuteen, jossa rukouksella on valtava voima. Rukoukseen tiivistyy koko ihmisen elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jokaisen ihmisen syvin kaipuu, rukous, on päästä takaisin Isän yhteyteen, myönsi sitä tai ei, ja kaikki mitä ihminen elämässään tekee on pohjimmiltaan ojentautumista Jumalaa kohti. Vihollinen valitettavasti vain niin usein saa valheillaan huijattua ihmisiä aivan väärään suuntaan.

Koko elämä siis on ikäänkuin rukousta, kaipuuta Jumalan puoleen. Mutta toisinpäin käännettynä rukous on (tai se voisi olla) ihmiselle tie elämään. Yksi puhuttelevimmista todistuksista, joita olen koskaan kuullut oli Hilja Aaltosen 100(?)-vuotishaastattelu. Siinä Jumalan nainen, joka ei enää kykene juuri liikkumaankaan toteaa silmät elämää palaen sydämensä väsymättä kulkevan Jumalan polkuja. Ettäkö rukous voisikin olla väkinäisen monologin sijaan toinen todellisuus, jossa täysin liikuntakyvytön ihminenkin voi elää rikasta, mielenkiintoista ja täyttä elämää. Ja kyllä se voi ! Rukouksessa on äärettömän suuri voima muuttaa ihmisiä, olosuhteita, tilanteita... Melkein innostuisin jopa uskomaan, että pelkällä rukouksella ihminen voi saada aikaan enemmän kuin koskaan olemalla "paikan päällä". Totta kai tarvitaan käsiä ja jalkoja ja palvelualttiita sydämiä, mutta sitä enemmän tarvitaan niitä totisia rukoilijoita, joista Raamattu puhuu ja jotka rukoilevat Hengessä  ja totuudessa. Niitä kuuliaisia sydämiä, jotka palvelevat Herraansa kaikessa hiljaisuudessa, uskollisina. Niin yksinkertaista, mutta niin täyttä elämää jos todella antautuu rukoukseen. Hämmästelen.

You are my all in all.

Kymmeniä kertoja viikossa aion päivittää blogia, mutta en keksi mitään hyvin jäsenneltyä aihetta tai pointtia, josta jakaa. Ehkä alan kuitenkin pikkuhiljaa ymmärtää, ettei kaiken tarviikaan aina olla niin selkeää ja ytimekästä... 

...että voin kirjottaa siitä, miten Jumala voi vaan yks kesä siunata ihmisiä niin huikealla lakkasadolla, ettei moista näe kuulemma kuin kerran tai pari ihmiselämässä: että lakkoja vaan on maa keltaisenaan, paljon enemmän kun mansikoita tai mustikoita. Vaan, koska Jumala voi.

Voin kirjottaa siitä, miten ihmeellinen asia on uusi elämä. Se, johon Jumala meitä kutsuu Jeesuksessa ja johon saadaan päivä päivältä kasvaa syvemmin kiinni. Ja se, mikä syntyy kun miehestä ja vaimosta tulee yksi. Siinä riittää ihmettelemistä ja oppimista ja kiittämistä jokaiselle päivälle.

Voin kirjottaa siitä, miten siunattua on omistaa perhe ja ystäviä joiden kanssa jakaa kokonainen elämä. Aviopuolisosta puhumattakaan ! Että on yksinäisyyden sijaan yhteys. Ja että siinäkin voi joka päivä päästä syvemmälle, löytää uusia ulottuvuuksia ja aarteita. Ja oppia rakkautta ja palvelemista.

Voin kirjottaa siitä, miten niin pienet asiat kuin postikortti, geokätkön löytäminen tai uusi viiden euron seteli voi ilahduttaa niin paljon, että tuntuu kuin kaikki elämän rikkaus olis siinä yhdessä pienessä onnen hetkessä. Kun ilo Herrassa on se mikä kantaa, eikä olosuhteet.

Voin kirjottaa siitä, miten suuri rauha voikaan vallata ihmisen, joka tahtoo luottaa Jumalaan koko elämällään. Kuinka hyvältä ja täydeltä elämä tuhansien kysymyksien ja epävarmuuksienkin keskellä voi tuntua. Kun kaikki mitä tarvitsee on tässä.

Voin kirjottaa siitä yltäkylläisestä elämästä, jota saan elää Jumalan kanssa, joka ylenpalttisesti tuhlailee rakkauttaan.

Eikä siinä vielä kaikki, mutta jotain kuitenkin.

Kiitän.

Suuruutes äärellä.

Jumalan johdatuksessa eläminenkö tylsää ja yksitoikkoista?
-Ei todellakaan.
Kun havahtuu elämässään siihen tosiasiaan, että elämä on matka, seikkailu, ei vain kerta toisensa jälkeen toistuvaa, epävarmaa jalan asettamista juuri oikeaan aikaan, oikeassa kulmassa, oikealla paineella, oikeaan kohtaan oikeanlaista maata ja kerta toisensa jälkeen: "huh, selvisin" !
On lupa juosta etu- ja takaperin, on lupa hyppiä tasajalkaa paikallaan, on lupa kompastua ja kaatua, on lupa nousta ja jatkaa matkaa.
Perspektiivi tähän kaikkeen on niin usein niin todella pieni.
Vaikka Jumala on suuri.
Masennun tänään uskonelämäni köyhyyteen, kun hormonipäissäni itken mielikuvituksen puutetta ja aikuistumista, vaikka todellisuudessa luottamus Jumalaan kasvaa koko ajan.
Juhannuksen jäljiltä pahasti univelkaisena tiuskin ja ärsyynnyn niin, että lopulta aion jo heittää koko vähäisenkin pyhityselämän roskikseen, vaikka todellisuudessa opin rakkautta koko ajan.
Kuinkahan usein Jumalaa naurattaa meidän lyhytnäköisyys?

Vuosi sitten kuulin Jumalan äänen ja jätin opiskelupaikan hakemisen väliin tietämättä yhtään mihin elämäni käyttää ja kappas: muutaman kuukauden päästä mulla oli työpaikka ja suunnittelin häitä, eikä aikaakaan, kun Jumala jo päättikin, että seuraavan vuoden saan kasvaa äitinä.
Ja mä senkun itken elämäni turhuutta ja merkityksettömyyttä vaan sen takia, että satuin nukkumaan aamulla pommiin, vaikka mun kohdussa kasvaa ja kehittyy uusi, ainutlaatuinen, Jumalan suunnittelema ja muovaama elämä vaan siksi, että uskalsin jättää elämäni Jumalan käsiin tietämättä yhtään mitä se tuo tullessaan. 
Tiedän, että on hullua vaan koulun loputtua jäädä paikalleen ilman minkäänlaista varasuunnitelmaa, koska "oishan sun nyt kannattanut edes hakea varulta jonnekin". Tiedän, että on hurjaa mennä nuorena naimisiin, kun "mitään kiirettä ei olis". Tiedän, että vielä hullumpaa on perustaa perhe ilman kunnollista ammattia tai ajatustakaan taloudellisesti turvatusta tulevaisuudesta, varsinkin kun "sulla ois lahjoja vaikka mihin ja pärjäisit vaikka missä".
Mutta se Jumalan äänen kuuleminen.
Se tekee tästä kaikesta niin paljon jännittävämpää.

"Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan niin kaikki muu teille annetaan." (Matt.6:33)
Se on kaikkivaltiaan Jumalan lupaus, haaste.
Jumala vaan, heittää meidän eteen huisin maukkaan tarjouksen ja totee perään, että "ota tai jätä".
Jotenkin nyt kesän aikana oon oivaltanut jotain siitä, mitä tarkottaa, että:  
"Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne." (Jes.55:8-9)
Sitä niin helposti sortuu ajattelemaan, että Jumalalle on kaikki kaikessa se osataanko me elää pilkuntarkkaa, nuhteetonta elämää.
Jumala vihaa syntiä.
Se kyllä on totta, mutta kuinka paljon me keskitytään meidän elämän viilaamiseen ja kiillottamiseen, Jumalan pyhyyden ja puhtauden ihailemisen sijaan?
Kuinka paljon helpompaa parannuksen tekeminen ja oman syntisyyden ymmärtäminen onkaan pyhän, täydellisen puhtaan Jumalan läsnäolossa?
Sama meidän elämässä ylipäätäänkin.
Kuinka paljon aikaa ja energiaa me tuhlataankaan, kun pyritään elämään "Jumalan mielen mukaista elämää", jotta voitais kokea itsemme kelvollisiksi Jumalalle.
Kuinka paljon enemmän me voitaiskaan elää.
Elää Jumalalle, janoten Jumalaa, Hänen läsnäoloaan ja tuntemistaan luottaen  pelastukseen ja Jumalan rakkauteen.
"Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen." (1.Sam.16:7)
Ihan oikeastiko !?
Ihan oikeastiko Jumala katsoo mun sydämeen, siihen kaipaukseen oppia tuntemaan Jumala, eikä mun epäonnistuneisiin yrityksiin olla hyvä ihminen?
"Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen."  
Kuinka suuri vapaus tuohon kätkeytyykään !
Millaisella rohkeudella voinkaan elää elämäni täysillä Jumalalle !

Jos vastaan Jumalan hurjaan ja järjettömään kutsuun "etsiä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan", luulen, että jo pelkästään sen päätöksen tekeminen ajaa mut polvilleni enemmän, kun mikään muu.
Koska onhan se nyt ihan hullua vaan luottaa johonkin ihmeen Raamatun Sanaan, että "niin kaikki muu teille sen ohessa annetaan".
Vai onko sittenkään ?

Mä ainakin oon onnellisempi kun koskaan.

"Sillä niinkuin sade ja lumi, joka taivaasta tulee, ei sinne palaja, vaan kostuttaa maan, tekee sen hedelmälliseksi ja kasvavaksi, antaa kylväjälle siemenen ja syöjälle leivän, niin on myös minun sanani, joka minun suustani lähtee, ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin. Sillä iloiten te lähdette ja rauhassa teitä saatetaan; vuoret ja kukkulat puhkeavat riemuun teidän edessänne, ja kaikki kedon puut paukuttavat käsiänsä. Orjantappurain sijaan on kasvava kypressejä, nokkosten sijaan on kasvava myrttipuita; ja se tulee Herran kunniaksi, iankaikkiseksi merkiksi, joka ei häviä."
- Jes.55:10-13

Enkä voi olla vielä loppuun toteamatta, että miettikää Jeesusta.
"Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö,..." - Jeesus
Mm. sellasta.

Eyes of fire.

In the presence of God, where the eyes of fire  are watching You.

Jumalan läsnäolossa on jotain niin aseista riisuvaa ja puhdistavaa,  kun pyhää tulta palavat silmät katsovat ihmiseen paljastaen kaiken, kuitenkin rakastaen. 

Kakkivaltiaan, pyhän Jumalan läsnäolo, joka puhdistaa ilman epäilyksistä, peloista, kysymyksistä... Ikiaikaisen rakkauden läsnäolo, joka täyttää jokaisen haavoitetun ja särjetyn sydämen sopukan parantavalla lempeydellä; 

hiljentää jokaisen epätoivon huokauksen yli ymmärryksen käyvällä rauhalla; 

nöyrryttää ylpeimmänkin sydämen taipumaan täydellisen Jumalan täydelliseen suunnitelmaan: yltäkylläiseen elämään; 

vahvistaa voiman käsivarrellaan horjuvan askeleet ja tahdon sotimaan Israelin Jumalan taisteluriveissä; palkitsee kaiken vaivannäön, kaiken itkun ja kärsimyksen lahjoittaessaan ylenpalttisen ilon ja riemun. Jumalan läsnäolo on todellisempaa kuin mikään muu. 

Ei tarvita sanoja, ei selityksiä, ei todisteluja, 

vain yksi riittää: 

Isän läsnäolo.

"Who, but You, would ever choose

To dream Your dream in me?
Tell me who, but You, would dare me to
Believe what I can't see
Who, but You?

I see a star; You see the Milky Way
I see one man counting sand
But you see generations

Great and mighty God, I believe, I believe You
Keeper of the stars, I believe, I believe You"

Arjen halleluja.

Vihdoin koitti se aamu, kun en välittömästi oven kalahdettua Santun jäljessä kiinni syöksynytkään takaisin peiton alle vaan koin itseni riittävän levänneeksi pysymään jalkeilla ihan noin muuten vain. Kai se on aurinko, joka herättää ihmiset talviunestaan aina tähän aikaan vuodesta. Noh. Joka tapauksessa yhtäkkiä mulla onkin koko pitkä aamupäivä aikaa ihmetellä tätä elämää. Ja siinä totisesti riittää ihmettelemistä.

Kevät tuntuu olevan joka kerta tervetulleempi kuin edellisvuonna. Ehkä siksi, että alan siitäkin löytää fiilistelemisen aihetta. Kevät kun on iän päivän ollut se ei-niin-mieluisa vuodenaika, jolloin on märkää ja pölyisää ja tuntuu kuin elämässä ei muuta olisikaan kuin allergia ja kiire. Ehkä sitä nytkin on ollut taas enemmän aikaa pysähtyä ihmettelemään sitä, kuinka kaikki oikeasti herää eloon, kuinka valo voittaa, kuinka on tarpeeksi lämmintä parvekkeella hengailemiseen ja jätskin syömiseen ja tukan liehuttamiseen tuulessa. Se onkin varsin huomionarvoinen asia: tukan liehuminen. Kutakuinkin vajaa vuosi ja neljä kuukautta on siitä, kun luovuin mun pitkästä tukasta ja siihen kytkeytyneestä väärästä identiteetistä. Nyt tukka on siitä lähtien kasvanut ja se liehuu taas !!! Se on taivaallinen tunne. Tosin myös takut ovat palanneet. Mutta mun identiteetti on ja pysyy Jeesuksessa !

Mun teini-ikäkin päätty jokunen aika sitten. Johtuneeko siitä vai ihan muunlaisesta kasvusta, että mun sisäinen maailma on rauhottunu ja tasottunu. Ei silleen huonolla tavalla, etten enää innostuis ja lähtis välillä käsistä, mutta kaikki ei niin rajusti mee tunteisiin ja pystyn näkee nopeammin ja selkeämmin Jumalan tarkotukset ja näkökulmat asioihin, koska oon kärsivällisempi oottaan kysymykseeni vastausta ennen kun flippaan suuntaan tai toiseen. Se on tehnyt elämästä rikasta ! Voi elää niin paljon täydemmin, kun ei jää joka pieneen asiaan jumittamaan vaan kulkee valvoen ja rukoillen ja luottaen Jumalan ohjaukseen ja johdatukseen. Ehkä myös oon saanut oppia jotain terveestä lapsenmielisyydestä. Siitä kuinka niin monet asiat on lopultakin todella yksinkertaisia ja kuinka kaikessa elämässä on kyse niistä muutamista perustavaa laatua olevista totuuksista, ei kaiken kattavasta ymmärtämyksestä ja tiedosta vaan vilpittömästä uskosta. Vapaus. Sitä se ehkä on: vapautta olla ja elää ja kasvaa.

Jos yrittäisin tiivistää omaa elämääni johonkin lauseeseen tai ajatukseen tai kuvata sitä jollain niin en vois kun todeta, että Herra on hyvä ja uskollinen. Vaikka niin miljoonia asioita ja ajatuksia on päivittäin elämässä läsnä: paljon aihetta iloon ja kiitokseen, paljon taistelua vihan ja katkeruuden kanssa, paljon rakkauden opettelua, paljon kärsivällisyyden koettelua, paljon ymmärtämystä, paljon epätietoisuutta niin kaiken sen keskellä tasapainotellessa ei voi kun allekirjoittaa sen totuuden, että Jumala on hyvä ja uskollinen. 

Ei mitään hätää.

Matt. 6:25-34 "Sentähden minä sanon teille: älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte tai mitä joisitte, älkääkä ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä eivätkä leikkaa eivätkä kokoa aittoihin, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ettekö te ole paljoa suurempiarvoiset kuin ne?

Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?

Ja mitä te murehditte vaatteista? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää.

Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä.

Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljoa ennemmin teitä, te vähäuskoiset?

Älkää siis murehtiko sanoen: 'Mitä me syömme?' tahi: 'Mitä me juomme?' tahi: 'Millä me itsemme vaatetamme?'

Sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää teidän kaikkea tätä tarvitsevan.

Vaan etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.

Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."   Tuo sananpaikka on puhutellut mua viime aikoina todella paljon. Ja moni muu sen ohessa. Ettäkö ei tarvitsisi murehtia ? Niin kuin ollenkaan ? Yhtään ? Ikinä ? Oikeastiko ? Huhhhuh. Etsiä vaan Jumalan valtakuntaa eli tehdä sitä mitä varten on luotu ja mille sydän palaa. Kun on suuria ja pieniäkin elämänmuutoksia ja haasteita, sitä niin mielellään itse haluaisi päättää ja pitää langat omissa käsissään lopulta päätyen kuitenkin Jumalan luo epätoivoisena pyytämään viisautta ja apua ja johdatusta. Jumala on puhunut mulle siitä, kuinka johdatus on enemmän sitä, että Jumala johdattaa meitä ja vähemmän sitä, että me joka mutkassa tarkistellaan Jumalalta tietääkö Hän nyt varmasti onko suunta oikea. Saati se huono tapa, että ainakin itse tulee välillä tahallaan otettua askel vikasuuntaan ihan vaan varmistukseksi siitä, että Jumala tosiaan Sanansa lupauksen mukaan "ohjaa takaisin oikealle tielle". Kuinka hurjat määrät murhetta ja päänvaivaa ihminen tuottaa itselleen asioilla, jotka Jumala on luvannut järjestää meidän parhaaksemme. Se vain kirjaimellisesti ON niin, että Jumala pitää luomakunnasta huolen ja mikä on seuraus: ei edes loisteliain kuningas ole yhtä upeasti vaatetettu kuin se. Ja totuus on, että Jumala tietää paremmin mitä me todella tarvitsemme. Tuo sananpaikka ei ole vain hätävaralupaus siitä, että saamme luottaa siihen, että Jumala viime kädessä auttaa meitä. Se on sitä, jos sen niin haluamme elää todeksi, mutta Jumala antoi lupauksensa, jotta me voisimme elää elämämme murehtien Jumalan valtakunnan asioita enemmän kuin arkielämäämme. Mikä vapaus. Jumala on nostanut mieleen asioita omasta elämästä. Asunnonhankinnat, päätös pitää välivuosi, päätös mennä naimisiin ja monia monia muita. Kuinka tuhottomasti aikaa esimerkiksi kului siihen vatvomiseen pitääkö välivuosi vai ei. Jumalan johdatus oli selkeä, mutta olosuhteet ja ympäristön paine... Loppu on selvä. Tai asunnonhankinnat. Kuinka monia tunteja, sitä on istunut koneella selaillen vuokra-asuntosivuja, kun lopulta se koti on aina tipahtanut kuin taivaalta suoraan nenän eteen. Naimisiinmeno oli ehkä niin hulluutta, että en uskaltanut edes kyseenalaistaa oliko se Jumalan tahto vai ei, kiitos Herralle siitä: en ehkä olis näin onnellinen nyt jos en ois vaan sokeasti luottanut Jumalaan ! Mutta kuinka paljon aikaa on elämästä kulunut kaikkeen turhaan murehtimiseen. Ihan niinkun kaikkivaltias Jumala ei vois järjestää asioita niin kuin tahtoo riippumatta olosuhteista. Kyse on siitä, että jos mun Jumalakuva on niin pieni, että mun Jumala ei kykene ilman mun omaa murehtimista ja järjestämistä pitämään huolta musta, niin ei Hän silloin väkisin myöskään sitä tee. Mutta Jumala on luvannut, että saamme haastaa Hänet pitämään meistä huolta etsimällä Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että täytyisi heittää koko elämä ranttaliksi: lopettaa opiskelu, työt, vuokranmaksu jne. Kyse on siitä, että Jumala on luvannut pitää kaikesta tuosta huolen, jotta meidän murhetaakkamme voisi keventyä. 2. Kor. 2:14 "Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!"

With You.

Jännittävä vuosi 2012 takanapäin. Vuosi sitten tähän aikaan ei kyllä olisi tullut moniakaan asioita mieleen kaikesta siitä, mitä tällä hetkellä on läsnä elämässä. Näin jälkeenpäin ajateltuna olo tuntuu aika rohkealta. Mutta niin se kai aina on, kun heittäytyy uskaltamaan suuria Isän kanssa. Paljon muutoksia ja uusia haasteita. Avioliitto. Työpaikka. Oon muuttanutkin kahdesti vuoden aikana. Elettyä elämää.
Rakkautta ja iloa. Niitä ennen kaikkea. Iloa ihanista, onnellisista, pienistä, suurista, kauniista, valloittavista, viisaista ihmisistä ja rakkautta kaikkien niiden ihmisten keskellä.
Kiitollisuutta. Paljon sitä. Ihan kaikesta kiitos Jeesukselle.
Johdatusta kaikissa isoissa ja pienissä elämän kysymyksissä. Tässä sitä istun onnellisena ja päästä varpaisiin tyytyväisenä. Epäilen suuresti, että joku viisaampi ja suurempi on mut tähän johdattanut. Enkä edes vaan epäile: tiedän.
Kasvukipuja. Niitäkin, niinkuin aina elämässä. Sitä ei kuitenkaan ihan noin vain voi olla itsekäs prinsessa, jonka ympärillä maailma pyörii. Mutta kasvaminenkin on rikkautta. Sitä todellista. Kun taistelee itsensä puolesta muiden parhaaksi.
Hämmästystä siitä kuinka h y v ä  Jumala on. Kuinka i h m e e l l i n e n Jumalan luoma maailma on. Kuinka h ä m m ä s t y t t ä v i ä ovat Jumalan taivaallisissa valmiiksi ajatellut ihmiset, mestariteokset.

...ja kuinka tutkimattomat ovatkaan Hänen tiensä.
Kiitos Jeesus kaikesta !