Tänään mustikanpoimintamökkireissulla hämmästelin kahta asiaa erityisesti. Liittyen siihen kuinka rikasta elämä Jeesuksen kanssa voi kaikessa yksinkertaisuudessaankin olla. Ja haluan tällä kertaa nimenomaan painottaa yksinkertaisuutta, sillä useimmiten ainakin musta tuntuu, että elämässä on niin paljon kaikkea ihmeellistä valloillaan, ettei tiedä mistä sitä ensimmäisenä kiittäisi tai innostuisi.
Siinä mustikoita poimiessa mieli ja ajatukset ihmeesti vaan rauhoittuu. Ja oli ihmeellistä yllättää itsensä ja omat ajatuksensa hyräilemästä kiitoslauluja Jumalalle. Niin pysäyttävää havahtua siihen todellisuuteen, että kun sielu aivan täysin rauhoittuu ja mieli hiljenee niin sydämestä vaan nousee kiitos ja ylistys ! Juuri se, mikä jokaisen ihmisen syvimpään sisimpään on talletettu. Luojan ylistys. Pysäyttävää myös siksi, että niin kovasti toivoisi juuri sen sydämen syvimmän kaipuun säilyvän kirkkaana ja voimakkaana loppuun saakka. Jotain niin aitoa ja yksinkertaista on siinä kun luotu ylistää Luojaansa sillä niin paljon puhutulla, mutta nykyaikana niin harvoin tavatulla sydämen yksinkertaisuudella.
Sitten kotimatkalla radiossa joku puhui siitä, kuinka tehdä hyvää kaikessa hiljaisuudessa ja mainitsi ohimennen myös rukouksesta. Oli hätkähdyttävä jälleen kerran havahtua siihen todellisuuteen missä sitä saa elää. Todellisuuteen, jossa rukouksella on valtava voima. Rukoukseen tiivistyy koko ihmisen elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Jokaisen ihmisen syvin kaipuu, rukous, on päästä takaisin Isän yhteyteen, myönsi sitä tai ei, ja kaikki mitä ihminen elämässään tekee on pohjimmiltaan ojentautumista Jumalaa kohti. Vihollinen valitettavasti vain niin usein saa valheillaan huijattua ihmisiä aivan väärään suuntaan.
Koko elämä siis on ikäänkuin rukousta, kaipuuta Jumalan puoleen. Mutta toisinpäin käännettynä rukous on (tai se voisi olla) ihmiselle tie elämään. Yksi puhuttelevimmista todistuksista, joita olen koskaan kuullut oli Hilja Aaltosen 100(?)-vuotishaastattelu. Siinä Jumalan nainen, joka ei enää kykene juuri liikkumaankaan toteaa silmät elämää palaen sydämensä väsymättä kulkevan Jumalan polkuja. Ettäkö rukous voisikin olla väkinäisen monologin sijaan toinen todellisuus, jossa täysin liikuntakyvytön ihminenkin voi elää rikasta, mielenkiintoista ja täyttä elämää. Ja kyllä se voi ! Rukouksessa on äärettömän suuri voima muuttaa ihmisiä, olosuhteita, tilanteita... Melkein innostuisin jopa uskomaan, että pelkällä rukouksella ihminen voi saada aikaan enemmän kuin koskaan olemalla "paikan päällä". Totta kai tarvitaan käsiä ja jalkoja ja palvelualttiita sydämiä, mutta sitä enemmän tarvitaan niitä totisia rukoilijoita, joista Raamattu puhuu ja jotka rukoilevat Hengessä ja totuudessa. Niitä kuuliaisia sydämiä, jotka palvelevat Herraansa kaikessa hiljaisuudessa, uskollisina. Niin yksinkertaista, mutta niin täyttä elämää jos todella antautuu rukoukseen. Hämmästelen.
