Armoa se vain on.

Syödä hunajapaahdettuja pähkinöitä,
vieressä lasi omenamehua
ja ainakin 3796 sivua antiikin kulttuurihistoriaa.
Ihmetellä aikaa, jota yllättäen on,
mutta joka vääjäämättä kuluu.
Ikävöidä 164 kilometriä olemattomiin.
Kuunnella hiljaisuutta ja väristä hienoista syysillan viileyttä.
Nauttia keveydestä ja riemusta,
siitä minkä kokee vain jos heittää roskiin kaksi tusinaa senttiä tukkaa.
Muistella nimeä melonille, joka maistui suolaiselta.
Haaveilla kahvista, joka valitettavasti on aivan liian myöhään klo.20.33.
Peitellä lämpimästi kolme kaunista ja ainutlaatuista,
suukottaa poskelle ja hymyillä kiitosta.
Tuijottaa kattoon ja huokaista ilmaan kaikki päivän aikana koetut tunteet.
Nähdä niiden olevan ja menevän,
niin kuin ajan ja elämän.
Sulkea silmät ja avata ne taas.
Armoa se vain on.

Värilaulu.

Katselin ikkunasta sadetta, joka muutti loppukesän alkusyksyksi.
Kokosin riviin neljän kokoiset kumisaappaat ja naulakkoon pinon sadetakkeja: punaista, oranssia, Pikku Myytä, viidakon eläimiä ja koiria.
Lätäköt, kun ovat vastustamattomia ja sateenvarjon alla kumppareissa on erityisen ihanaa olla kuiva, silloin kun kaikkialla on märkää.
Katselin ja kuuntelin kahden pienen pinkin ilmestyksen iloista kiherrystä violetin sateenvarjon alla.
Tuntuivat nekin nauttivan sateesta. 
Ja lätäköistä.
Siinä sateessa kävellessäni tulin oivaltaneeksi, että luovuutta on värittää.
Paljon muutakin, mutta myös sitä.
On niitä, joita inspiroi tyhjä taulu, tyhjä huone.. mahdollisuus mihin vain.
Mahdollisuus kokonaan uuteen.
Ja niitä, joita kaikki sellainen ahdistaa, mutta jotka nauttivat värittämisestä.
Siitä, että saman kuvan voi värittää tuhat kertaa tuhannella eri tavalla.
Siitä, että voi herättää eloon nuotteihin kirjoitetun laulun tai kansiin kirjoitetun tarinan.
Siitä, että pienistä, hajanaisista palasista voi koota suuren, merkityksellisen kuvan.
Siitä, että oikealla ja nurjalla silmukalla voi kutoa kaikki maailman kudottavissa olevat asiat.
Ja muuta sellaista.
Ylipäätään, että tylsät, tutut asiat voi tehdä muutoinkin kuin tylsästi ja tutulla tavalla.
Ja ettei mikään itseisarvoisesti ole tylsää.
On vain niin paljon, mitä kukaan ei näe, mitä kukaan ei huomaa tai ymmärrä, mitä kukaan ei osaa arvostaa.
Siksi tarvitaan niitä, jotka värittävät.
Siksi tarvitaan minua.

Se oli iloinen sadepäivän oivallus.

 

Tahroja paperilla.

Otoksia luonnoskansiosta menneiltä vuosilta:



Päätin tänään, että musta tulee Chopinia soittava mummo, jolla on aina pussi suolakaloja jemmassa ja joka hymyilee aina.

Huoneessa

Mun uudessa huoneessa tuoksuu kynttilät, vanilja ja kahvi kaiketi. Iskä ei voi sietää sitä, mutta ne on kuitenkin mun juttu. Siellä kaikki on ruskeaa ja seinillä on Eiffelin-torneja ja postimerkkejä. Pianokin kuuluu sinne enemmän kun minnekään muualle. Siellä aika pysähtyy ja muutenkin se näyttää kyllä tosi paljon multa.

Mietin tänään, että minkähänlainen huone mulla on taivaassa.

At your feet

Onneksi merenneitopäivätkin on silloin tällöin sallittuja. Voi vaan olla ja nauttia siitä olemisesta ainakin lähes luvan kanssa.

The real life

Filosofiassa tänään me pohdittiin mitä on onnellisuus ja mikä on hyvän elämän määritelmä. Oikeastaan en koskaan aikaisemmin ollut sen syvemmin edes miettinyt koko asiaa. Tiedän miltä onnellisuus tuntuu ja osaan nimetä asioita, jotka saa sitä aikaan

. 

Ehkä tämä kaikki on elämän pienten ihmeiden summa, onnellinen mieli ja hymy.

Yli tuhansien maisemien

Kohta oon aikuinen ja voin ajaa autoa, käydä äänestämässä ja matkustaa ihan yksin ilman lupaa. Mun pitää kai alkaa myös maksaa laskuja ja ansaita rahaa, mutta en oikeastaan halua ajatella sitä puolta asiasta.

Istua kotisohvalla vilttiin kääriytyneenä, kädessä muki höyryävää glögiä, takkatuli ja kaikki Narnian tarinat. Sinne jäivät kaikki sanat.

Joku kaunis päivä en jaksa enää pitää kiinni kaikesta rakkaasta. Sinä päivänä hajoan tuhanteen osaan, eikä mua sitten enää varmaan oo.

Tänään on sellanen päivä, että oikeastaan mulla ei oo mitään sen erikoisempaa sanottavaa. Tai edes ajateltavaa. On kivaa, että aurinko paistaa ja noin muutenkin on jo ihan kesä. Voi vaan mennä ulos ja jäädä sinne. Ilman takkia. Kevät on vuodenajoista se vähiten mieleinen, koska sillä ei oo itseisarvoa. Keväisin vaan odotetaan kesää. Mutta on se silti ihmeellistä, kun muutaman sadekuuron ja auringonsäteen myötä yks kaks kaikkialla on aivan vihreää, kimalaiset pörräilee pensaikoissa ja muurahaiset vipeltää pitkin pihoja ihan niin kuin eivät muka koskaan olis hetkeksikään lakanneet. Ja noin muutenkin on kaikin puolin puhuttelevaa, että kaikella täällä on oma aikansa vipeltää ja olla vipeltämättä. Että on se aika, kun luontokin nukkuu ja piiloutuu, mutta sitten taas keväällä herää uudestaan. Yhtään pyytelemättä anteeksi, että sitä vaan oltiin piilossa koko pitkä talvi. Ihminen on itselleen vähän liian armoton siinä, että täytyisi joka hetki elää täysillä tai muuten menee aika hukkaan ja mitä näitä muita niin paljon kuultuja sananparsia onkaan.

 

Marraskuun puoliväli.

Eläköön.

Pihistinpä äidiltä ja isiltä tietokoneen itselleni, koska tekee niin mieleni kirjoittaa. Viime kerrasta onkin taas vierähtänyt tovi jos toinenkin. Voin syyttää kauan sitten rikki mennyttä ja edelleen rikki pysyvää tietokonettamme, mutta onpa tässä taas ollut kaikkea muutakin. Vauva ja muuta semmoista. Toisaalta ei myöskään yhtään yllätä, että inspiraatio kirjoittaa iskee juurikin näinä päivinä, kun tuulessa tuntuu ja tuoksuu ensimmäistä kertaa syksy ja aamulla ylös noustessa varpaita hipaisee muistutus hiljalleen viilenevistä öistä. Pian on taas se aika vuodesta. Vaikka harvassapa ne oikeasti kesäiset päivät ovat tänä(kin) vuonna olleet. Syksy tuo taas tullessaan paljon uutta ja jännittävää. Elämä on siitä hauska matka, että juuri, kun tie käy tututksi, reitti johdattuukin ihan uusiin maisemiin. Hyvin ja luottavaisin mielin kuitenkin kohti tulevaa, optimismiin taipuvainen, haasteista elävä seikkailijaluonne kun olen.

Mutta mitäpä sitä kirjoittaisi tästä hiljaisesta, menneestä parista vuodesta. Oon edelleen onnellinen. Ja kiitollinen. Kaikesta. Jotenkin vaan kaikki on niin kohdallaan. Oon löytänyt paikkani ja onnellisen osani tässä maailmassa: vaimona, äitinä, ystävänä.. Eikä siinä varmastikaan kaikki, mutta noin niin kuin päällisin puolin ja puolikkaaseen lauseeseen kiteytettynä. Elämä on tässä ja nyt. Joka päivä erilaisena, mutta yhtä ihanana ja tervetulleena, yltäkylläisenä kaikkine riemuineen ja raivoineen, haaveineen ja turhautumisineen. Olen aiemminkin paljon tullut pohtineeksi omaan osaansa tyytymistä, mutta ehkä vasta nyt olen saanut maistaa sitä ihan oikeasti. Ja miten siunattua se onkaan, kun pakottavan sisäisen tarpeen tilalla onkin syvä rauha ja lepo. Luottamus siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa auringon alla. Ei ole kiire. Ei tarvitse suorittaa. Ei pidä olla jotain. Ei pidä.. Mitään. Sen oivaltaminen ja hyväksyminen on ottanut yllättävän lujille. Että kyse ei ole minusta. Saan olla, mutta en ole se, joka voi sanoa nimekseen Minä olen. Saan elää, mutta elämän määrittää Hän, joka sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Mikä ilo! Mikä armo! Mikä vapaus!

...ja yllättäen Jukka Leppilammelta löytyy biisi sanottamaan tämä kaikki.

Katson pimeästä valoon, katson ulkoa sisään
Poden vilua, ikävää
Katson talvesta kesään, pohjoisesta etelään
Toiveiden kasvoton määränpää

En pyydä olla perillä, sillä matkaa kai on elämä
Majataloja, tietä ja sanoja
Tahdon olla sinua lähellä, vaikken osaa, vaikken yletä
Katuvaloa, väsymystä, janoa

Katselen sisältä ulos, katselen valosta pimeään
Sinä olet liki, minä lepään
Katselen keväästä talveen, katselen luotasi kipeään
Mennyt tekee tilaa hengittää

En ole vielä perillä, mutta sylissäsi elämä
Majataloissa, tiellä ja sanoissa
Mun ei tarvii enää hävetä, saatan kasvaa - ja vähetä
Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Eläköön elämä!

Good afternoon.

Tänään on hyvä päivä. Ehkä syynä on suhteellisen hyvin nukuttu yö tai aamutuimaan tehty kävelyretki postilaatikolle tai se, että on perjantai, vaikka se meidän taloudessa onkin vain päivä muiden joukossa, tai sitten oli vain piristävää nousta uuteen päivään ilman omien ajatuksiensa syövereissä vellomista. Tai ehkä nämä kaikki. Tämän syksystä nauttivan ja innostuvan luonteeni kääntöpuolena kun sattuu olemaan se kovin helposti harmauteen vaipuva melankolia, niin välillä sitä tahtoo väkisinkin jäädä istumaan sateeseen ilman sadetakkia. Ja kastuuhan sitä. Ilman syytä ja välillä ihan syystäkin. Yleensä kuitenkin ilman syytä. Sitä vain jotenkin ihan välttämättä tarvitsee. Sen pari, kolme päivää kuukaudessa, jolloin kaikki tuntuu elämää suuremmalta, ei tule vaihdettua päivävaatteita koko päivänä, eikä varsinkaan nuuhkaistua nenänpäälläkään ulkoilmaa. Samaan aikaan elämä tuntuu liian raskaalta ja liian kevyeltä ja sisällä vyöryy ahdistuksensekaisen innostuksen ja valtavan insipraation siivittämä luovuusaalto, jota ei millään saa kanavoitua imurointiin tai ruuan laittoon tai muuhunkaan hyödylliseen, tai ylipäätään mihinkään. Siinä sitten koko päivän yrität elää itsesi ja sisäisen 'inspiraatio vastaan velvollisuudet' -ristiriitasi kanssa ja keksiä, mitä sillä kaikella hallitsemattomalla tunnesekamelskalla nyt sitten oikein tekisi. Se on niin hassua. Ihmiset on niin hassuja. Luonteet on niin hassuja. Ja erilaisuus on rikkautta. Ei voi koskaan oppia tuntemaan itseään, eikä ketään muutakaan täysin. Aina riittää opittavaa ja hämmästeltävää.

Jospa sitä tässä elämän koulussa lopulta oppisi hyödyntämään omat tunnemyllerryksensä jotenkin fiksusti. Oppisi elämään tätä tavallista arkea luovasti, eikä aina haikailisi jonkun sortin pläjäyksen, spektaakkelin, teoksen tai muun vastaavan taidehörhöilyegoilun perään. Kirjoitan tätä kaikkea lähinnä itselleni juurikin siltä varalta, että vielä joskus KUN opin elämään tätä elämääni niin, etten enää kaipaa aina jotain, niin voin palata ajassa taaksepäin ja vain naureskella poloiselle itselleni, joka ei tiennyt seisoako päällään vai kaivaako kuoppa maahan ja piiloutua sinne. Haaveilen siitä, että voisin nähdä kaikessa ympärilläni ripauksen sitä, mitä mun sisimmässä on. Että voisin vähän kaikkeen aina antaa palan sydäntä niin, ettei mun tarvitsisi sitten kerta kuukauteen yrittää käsitellä sitä valtaisaa vyöryä, jonka tasainen, tavallinen arki on mun sisälle kasaannuttanut. Että voisin opettaa lapseni nauttimaan omien ajatustensa ja käsiensä tuotoksista ja käsittelemään kaikkea päähän kertyvää kaunista ja roskaa rakentavasti ja rakkaudella. Sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Vähän niin kuin ruokaakin voi tehdä kahdella tavalla: 1. tehdä ruokaa, koska sitä täytyy tehdä, tai 2. tehdä ruokaa miljoonalla muulla eri tavalla. Kun voisin aina valita tuon jälkimmäisen. En ehkä koskaan turhautuisi ruuanlaittoon ja elämään muutenkaan.

Jossittelen paljon. Voisin uskoa enemmän. Haha, 'voisin'. Ehkä tänään päätän vain uskoa, en enemmän tai vähemmän, vaan puhtaasti uskoa. Ehkä. Miten vaikea sitä onkaan vaan antaa mennä. Eihän mullakaan tässä elämässä mitään hätää ole, musta pidetään huolta hypinpä sitten pitkin seiniä tai hautaudunpa peittovuoren alle koko päiväksi. Luotan siihen, että parempaa (ja jännempää) on astua silmät sidottuna, kuin itse arvaillen missä kohtaa askelma kestää.

Kiitos Jeesus elämästä ja siitä, että loit siitä niin mielenkiintoisen ihmisineen, luonteineen ja tunteineen. Ja että autat mua päivä päivältä enemmän näkemään ja ymmärtämään mitä ja miksi tää kaikki ja me kaikki on tarkoitettu olemaan.

Hyvää elämää.

Tuossa lapsia päiväunille nukuttaessani sain älynväläyksen kirjoittaa aiheesta, josta me länsimaalaiset tiedämme varsin vähän ja minä sitten vielä sitäkin vähemmän: nimittäin kärsimyksestä. Jo se, kuinka ajatukseni kyseiseen aiheeseen ylipäätään eksyivät, kertoo paljon siitä, kuinka vähän kokemusta minulla on minkään sortin kärsimyksestä, mutta kirjoitanpa siitä silti. Aloitin nimittäin (valehtelematta) vuosien tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai oikeammin tavoitteenani on aloittaa sellainen. Muutama juoksukerta menneellä viikolla kun nyt ei ihan vielä yllä harrastukseksi asti. En ole koskaanikinä pitänyt juoksemisesta. Jotenkin se vain on niin raskasta ja hidasta ja tylsää ja yksitoikkoista ja sanoinko jo, että raskasta. Puskea nyt hiki hatussa, kieli vyön alla menemään henki hieverissä vain kotiin päästyä todetakseen, että matkaa kertyi kirjaimellisesti vaivaiset muutama kilometri. Verrattuna nyt vaikka sitten siihen, kun suksi luistaa ja maisemat vaihtuu ja sen tuskanhikisen kuumotuksen sijaan käykin mukava, vauhdin mukanaan tuoma, tuulenvire vasten kasvoja. Tai uintiin, jossa olo on koko ajan kevyt ja pehmoinen, mukava. Pyöräilystäkin on oppinut pitämään nyt, kun on kunnon fillari alla ja mäkiäkin uskaltaa laskea vähän vähemmällä jarruttamisella. Mutta on siinä juoksussa ne omat hyvätkin puolensa. Tai no. Ehkä se yksi. Juurikin se kärsimys.

Jotenkin se vaan tekee niin hyvää välillä vähän kärsiä. Ja sitä jäinkin miettimään, että onko se ihmiseen sisäänrakennettu juttu, jollain kierolla tavalla nauttia kärsimyksestä, vai olenko itse luonteeltani vain sellainen, joka elää haasteista. En vain saata uskoa, että kukaan meistä todella nauttii tasaisesta, yksitoikkoisesta elämästä, jossa kaikki on aina niin kuin ennenkin ja hyvin. Tai jos nauttiikin, niin tekeekö se kuitenkaan ihmiselle hyvää. Koska niin juoksussa, kuin kaikessa muussakin elämässä, kärsimys tuntuu aina saavan aikaan kasvua ja kehitystä. Sitä kasvaa ihmisenä, oppii ymmärtämään muita. Tai kehittyy juoksussa ja ehkä jonain päivänä oppii jopa nauttimaan siitä - tai ainakin parantaa tulostaan Cooperin testissä. Mutta joka tapauksessa välttyy ainakin itsekkyydeltä ja ylipainolta.

Tässä kohtaa haluan tähdentää, etten todellakaan tarkoita, että kärsimykset nyt olisivat elämässä jotenkin tavoiteltavia. Niitä kuitenkin jokaisen kohdalle sattuu, enemmän tai vähemmän, ja siksi suhtautumista niihin on ihan hyvä miettiä aina välillä. Etenkin meillä täällä Suomessa, jossa asiat kuitenkin on hyvin ja iso osa ongelmista ja kärsimyksestä itse aiheutettuja, suoraan tai välillisesti. Ja nyt kun näin pitkälle pääsin, niin ehkä tässä on hyvä samalla ottaa vähän kantaa näihin ajankohtaisiinkin. En itse osaa edes sanoa, mitä mieltä olen leikkauksista tai turvapaikanhakijoista, mutta kertoo se jostain, jos samaan aikaan valitan siitä, että sunnuntaipalkkani onkin vain 175% sen kahdensadan sijaan, kun joku toinen toivoisi vain löytävänsä paikan, jossa asua ilman jatkuvaa pelkoa ammutuksi tulemisesta. Pistää väkisinkin miettimään, että ehkä meille suomalaisille jonkun asteinen kärsimys tekisi ihan hyvää. Itselleni myös. Oon päässyt elämässä niin helpolla. Se on siunaus, mutta sen vuoksi myös liian usein huomaan, että hyvin vähän riittää ymmärrystä niitä kohtaan, joilla sitä kärsimystä on ollut enemmän.

On arvokasta saada lahjaksi, mutta on myös arvokasta ansaita. Koska lahjankin, on aina joku ansainnut. Ja jos koskaan ei itse ole ansainnut mitään, on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, ymmärtää lahjan arvoa. 

Toivon, että itse kärsimyksiä, pieniä tai suuria, kohdatessani, voisin aina saada voiman ja viisauden katsoa siihen, mitä seuraa kaiken sen jälkeen, sen sijaan, että heittäytyisin maahan rähmälleni. Että tarttuisin toimeen, pistäisin tossua toisen eteen, siitä huolimatta, että vähän hapottaa. Ottaisin lähimmäisen pahan sanan mahdollisuutena antaa anteeksi katkeroitumisen sijaan ja menetykset ja pettymykset alkuna jollekin uudelle. Ja ennen kaikkea, että saisin kyvyn nähdä elämäni oikeasta perspektiivistä. Olla rehellinen itselleni ja muille siinä, että jos minun kohdallani kärsimys ensimmäisenä assosioituu juoksuun, en ehkä tiedä siitä paljoakaan. Mutta samalla armollinen siinä, että jokaiselle annetaan sen mukaan, mitä jaksaa kantaa. Ja että kaikille meille sitä kärsimystä kyllä riittää, valitettavasti ja onneksi. Vertailemisen sijaan voitaisiin vaikka auttaa toisiamme. Opetella kiittämään siitä, että on mahdollisuus antaa anteeksi, ymmärtää, lohduttaa, rakastaa, itkeä ja sen jälkeen nauraa. Ja elää.

Friend song.

Viime viikolla eräs ystäväni kysyi olenko äitiyden myötä kokenut olevani yksinäisempi kuin ennen. En muista mitä vastasin, mutta olen menneinä päivinä paljon miettinyt asiaa. En niinkään yksinäisyyttä, vaan ystävyyttä. Olen aina ollut huono ystävystymään ja taidan olla edelleenkin, kovasta harjoittelusta huolimatta. Se on hassua, kun kuitenkin olen varsin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Muttaniin. Siitä ystävyydestä. Jotenkin kynnys nimittää ihmistä ystäväksi on yllättävän korkea. Sitä haluaisi erottaa ne muutamat erityisen hyvät ystävät kavereista, mutta toisaalta tuntuisi turvallisemmalta ajatella omistavansa paljon ystäviksi kutsuttavia ihmisiä ympärillään. Toisaalta taas jännittää kutsua jotakuta ystäväksi, kun ei tiedä onko sille toiselle "vain kaveri". Taas näitä kysymyksiä, joita miehet tuskin koskaan miettii, mutta naiset taas pyörittelee päässään kaiken päivää.

Mua on siunattua valtavalla joukolla ystäviä, ja onneksi oon vihdoin alkanut uskaltaa käyttää tuota sanaa enenevässä määrin. Koska onhan se nyt ihmeellistä, että jos joku päivä saan päähäni haluta pelata pesäpalloa niin yleensä löydän sen tarvittavat yhdeksän pelikaveria. Tai jos tarvitsen apua jossain, missä vaan, niin saan sitä. Että on ihmisiä, jotka innostuu mun päähänpistoista, auttaa mua elämässä eteenpäin, iloitsee mun kanssa, itkee mun kanssa ja pysyy siinä sillonkin kun on huono päivä. Että on ystäviä, jotka on ihan niinku perhettä. Se on hurjaa. Niin että jos joskus koen olevani yksinäinen, on kyse vain mun omasta laiskuudesta. Koska mulla on niitä ystäviä, joiden kanssa voi pelata pesäpalloa ja lautapelejä ja reissata lähelle ja kauas, suunnitellusti tai suunnittelematta. Ystäviä, jotka huitelee maailmalla, mutta joiden kanssa silti voi sitten kohdatessa olla niin kun aina ennenkin. Tai niitä ystäviä, joiden kanssa voi puhua syvällisiä loputtomiin ja musisoida kun sanat loppuu. Tai sit soittaa muuten vaan. Niitä ystäviä joiden kanssa on miljoona inside-juttua mustikoista saunanlauteilla ja aliaksesta mielikuvitussanoilla. Semmosia tärkeitä yhteisiä muistoja niinku vaikka Jypin pelit ja palapelit ja radio ja huovutusneula ja mitä näitä nyt on. Ja mikä tärkeintä, että on niitä ihmisiä, jotka voi soittaa mulle keskellä yötä, että nyt on hätä. Tai vaan tulla ovesta sisälle ilmottamatta. Niitä, ihmisiä, jotka pitää mua ystävänä. Kyllä te tiiätte ketä te ootte. Ainakin toivon niin. Ja ne muutkin, joita en nyt tässä maininnut, kun tää nyt ei ollu ihan se mistä mun piti kirjottaa. Mutta kiitän teistä tälleen sivulauseessa.

Ehkä tää on vaan mun ongelma. Kaikki ihmispelko ja sosiaaliset paineet ja jännitykset ja sen sellaset, että edes ylipäätään tuhlaa aikaa jonkun ystävyys-käsitteen analysointiin. Mutta mulla siihen nyt on kuitenkin kulunut valitettavan paljon aikaa tästä huimasta reilut 22 vuotta kestäneestä elämästä, joten haluaisin nyt jakaa erään ajatuksen, jonka eilen aamuna herätessäni ystävyydestä oivalsin. Näin kevyehkön aasinsillan kautta.

Jos täytyy kuvailla millainen on ystävä, lähes aina kaikkien vastaukseen sisältyy jossain muodossa ajatus: "Sen kanssa voi olla oma itsensä". Tadaa. Siinä se. Mun huima oivallus: Olla oma itsensä. Koska ainakin mä oon ymmärtänyt, että ystävyyden ytimessä on juurikin se, että voi olla se kuka on. Ei tarvitse esittää mitään tai vastaavasti piilotella. Voi olla rehellinen ja aito. Ja joo tiedän, että sinänsä tää nyt ei ollut mikään uusi oivallus, mutta mun ihmissuhdekriiseilyihin oli, ehkä sadannen kerran. Että mun mahdollisuudet ystävystyä ihmisten kanssa kasvaa ihan huimasti, jos oon oma itseni. Haha. Ei sillä, että yrittäisin aina olla jotain muuta kuin olen. Oon aika tosi huono esittämään mitään. Mutta ehkä enemmänkin se, että mun ei tarvii jännittää ja ujostella uusia (eikä kyllä vanhojakaan) ihmisiä. Voin omasta puolestani toteuttaa tätä ystävyyden ydintä ihan noin niinku kokeilumielessä. Jos sit joku ärsyyntyy tai loukkaantuu niin voi olla, että se joku ei ehkä sit halunnut olla mun ystävä (enkä tällä tarkota, et tarvis olla tahallaan ärsyttävä sen kustannuksella, että "on oma itsensä"). Mutta en ainakaan missaa kaikella turhalla jännittämisellä ja yrittämisellä ja yrittämättä jättämisellä niitä ihmisiä, jotka vois olla mun ystäviä.

Voi olla, että tästä pätkästä ei kukaan ottanut mitään selkoa, mutta ehkä tähän nasevaksi loppukaneetiksi voisin jättää tällasen kehotuksen, että tuolla kun mennään missä mennään ja tehään mitä tehään niin ollaan omia itsejämme, saatetaan vaikka ystävystyä. Toisiimme tai muihin. Ei ressata turhia.