Rakkaus voittaa.

Kuinka monta kertaa viikossa päätänkään taas aktivoitua blogin kirjoittamisen suhteen. Ja kuinka monta kertaa päivässä mietinkään miten voisin kirjoittaa siitä ja tästä ja tuosta, mutta kun päivä on viimein pulkassa ja sitä aikaa kirjoittamiseen olisi, on pää aivan tyhjä. Kai se on tuttua kaikille pienten lasten äideille. Koko päivän haaveilee siitä, kun vain saisikin tehdä rauhassa kaikenlaista (tai edes jotain), mutta kun sitä omaa aikaa viimein järjestyy, sitä ei osaakaan tehdä mitään ja päätyy lopulta siivoamaan, pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa tai jotain muuta yhtä tylsää. Vaikka toki siitäkin nauttii ihan eri tavalla, jos/kun sen saa tehdä rauhassa. Juuri tänään aamulla pyykkejä laittaessani avauduin siitä, miten ei edes riitä, että on aivan pakko hoitaa ne vastenmielisimmätkin kotityöt (pyykkien laitto tosin on minun kohdallani yksi mieleisimmistä), vaan että sitäkään ei saa tehdä rauhassa. Niin monta kertaa sitä miettii, että NYT kun voisi hetkeksi seisauttaa kaiken ympäröivän ja ottaa tunnin tai pari ihan vain itselleen ja sille, mikä juuri nyt huvittaisi kaikkein eniten. Mutta ei. Ja niinpä sitä sitten käristään tyhjäpäisyydestä vielä toistaiseksi. Haha.

Tarkoituksenani ei suinkaan ollut valittaa siitä, kuinka viimein kun vastahakoisesti raahaudun keittiöön ja kahden tunnin tsempin ja psyykkauksen jälkeen tartun tiskirättiin ja alan ladella astioita tiskikoneeseen (tämä on se vihatuin kotihomma, vaikka muistankin joka päivä kiittää siitä, ettei mun edes tarvitse tiskata kun kone hoitaa homman mun puolesta), kitisee lapsi jos toinenkin alta aikayksikön. Aina. Joka. Ikinen. Kerta. Sen sijaan tarkoituksenani oli kirjoittaa sananen itsekyydestä, koska sen kanssa taistelen päivittäin hampaat irvessä, otsa hiessä, kynsin, hampain ja kyynelin niin, että joka ilta nukkumaan mennessä en voi kuin huokaisten todeta, että kutinsa piti se laulu taas tänäänkin: "...ei pisaraakaan liikaa". Mutta hilkulla oli.

Vaikka voisi kuvitella, että taapero + vauva -yhdistelmä olisi näin äidin näkökulmasta hyvinkin vaativainen kombo, kyllä se minä itse tässä on se, jonka kanssa eniten lujilla on. Lapsethan nyt on lapsia ja vauvat vauvoja (ja miehet miehiä), ei niiltä paljon muuta voi odottaa, kuin... noh, niin. Ei paljon mitään. Vielä. Mutta itsestäni olen kyllä luullut liikoja. Tai ehkä sittenkin aliarvioinut. Aliarvioinut sen, että minä itse haluaisi edelleen mennä nukkumaan juuri silloin kuin itseä huvittaa, vaikka viimeiseen n.741:een iltaan se ei ole ollut mahdollista. Minä itse, ei edelleenkään siedä sitä, että yöunien keskeytyminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Samoin kun joka paikasta myöhässä oleminen, koska niskakakka; koska uhmakohtaus; koska venyneet päiväunet; koska tutti hukassa ja mitä näitä nyt on. Minä itse ei ole vieläkään hyväksynyt kohtaloaan ikuisena kakkosena (tai jos totta puhutaan niin, nelosena ja sijoitus tuskin on paranemaan päin). Aina on joku muu, joka täytyy huomioida ensin.

Oon ihmisenä sellainen, joka varautuu pahimpaan ja sitten aina yllättyy positiivisesti, että tämähän meni yllättävän hyvin/helposti/nopeasti... En siis optimisti, mutta en toisaalta pessimistikään, koska en yleensä hetkeäkään epäile, etteikö kaikki lopulta päättyisi parhain päin. Samoin oli tämän äitiydenkin kanssa. Ehkä taas jollain tasolla varauduin siihen, että elämä loppuu, erakoidun, masennun, lihon, katkeroidun ja muutun torahampaiseksi hirviöksi ja jatkuvasti jaksan ihmetellä, kun niin ei ole käynytkään. Vaikka nytkin jossain takaraivossa kuiskitaan, että niin, ei vielä. Ja toivottavasti ei koskaan. No, mutta se on mun tapa elää tätä elämää: harvoin petyn mihinkään ja pääsääntöisesti olen varsin tyytyväinen. Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen. Yhteen asiaan en siis todellakaan osannut varautua: omaan itsekkääseen itseeni. 

Olen viimeisen kahden vuoden aikana totisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Enkä valitettavasti läheskään aina sanan positiivisessa merkityksessä. Voin vain kaiholla muistella aikaa, jolloin hahmotin oman itsekkyyteni lähinnä vain teoriassa, kun sitä niin harvoin täytyi oikeasti kohdata. Kiertäminen riitti ja onnistui vieläpä varsin kätevästi. Kaiholla, mutta samalla myös kauhulla. Nyt, kun päivittäin itsekkyyteni ottaa osumaa kahden pikku prinsessan toimesta, olen vasta joutunut todella katsomaan peiliin. Tunnustamaan sen, kuinka läpensä itsekäs olen. Ja uskaltaisin jopa todeta, että kuinka läpensä itsekäs onkaan ihminen. Kuinka vaikeaa onkaan ajatella muita ennen itseä, toisen etua ennen omaa ja jonkun muun parasta omalla kustannuksella. Ja olla edes ajatuksissaan vaatimatta siitä mitään kiitosta, kunniaa tai palkintoa. Tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Aidosti, eikä vain vihjeenä siitä, mitä itse on vailla. Kuinka helposti sitä arvostelee siitä, missä itse on epävarma; tuomitsee siitä, mitä itse pelkää ja kadehtii sitä, mistä kuuluisi iloita. Kuinka vaikea onkaan jakaa, saati luopua. Ihmisellä tuntuu olevan sisäsyntyinen tarve ottaa kymmenestä karkista automaationa ensin viisi omaan taskuun ja sen jälkeen muina miehinä todeta: "Tässä näitä karkkeja nyt on viisi, anteliaana ihmisenä annan suurimman osan muille ja jätän itselleni vain kaksi." Kauheaa, mutta valitettavan totta. Tai sitten olen ainoa joka kärsii kroonisesta itsekkyydestä ja pyörii niin paljon oman itsen ympärillä, ettei edes huomaa, että ulkopuolella kaikki rullaa ihan mallillaan. Vaikka uskallan kyllä epäillä, että jokaisen meidän sisällä asuu ainakin pieni itsekkyyden siemen. Johan tähän maailmaan läpensä itsekkäinä ollaan jokainen synnytty.

Vaikka uskon kyllä, että sekin on valinta. Joko päättää olla itsekäs, tai tietoisesti pyrkiä siitä pois. Tai olla valitsematta ja olla itsekkäin kaikista. Itse pyrin päivittäin siitä pois. Edelleen olen itsekäs, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta suunta onneksi on selvä, ja se on nimenomaan pois. Koska tärkeämpää kuin se mitä minä saan, on se mitä minusta tulee. Ainakin mulle. Ja saman toivon pystyväni välittämään myös lapsilleni, että tärkeintä on se miltä sydän näyttää, ei se mitä saavuttaa, miltä näyttää, mitä omistaa. Ja siinäpä vasta motivaation lähde. Olla esimerkkinä. Olla opettamassa ja kertomassa, mitä on elämä. Ja ottaa itsekin siitä selvää. Oikeasti. Ja se kun rakastaa jotakuta niin paljon, että tahtoo olla epäitsekäs. Tahtoo valvoa öisin, nousta aikaisin, nähdä vaivaa, luopua unelmistaan, ajastaan, rahastaan... Ne on niitä voittoisia hetkiä. Niitäkin on. Ja niinä hetkinä sitä uskoo parempaan maailmaan ja siihen, että hyvä voittaa.