Pitkästä aikaa. Tositosi pitkästä aikaa. Paria lasta ja vuodenvaihdetta ja muuta elämänvaihetta myöhemmin viimein päätin käyttää sen pienen hetken, joka mulla näin illasta aina on sitä kuuluisaa omaa aikaa, blogin päivittämiseen. Kirjoittamista onkin ollut ikävä. Siispä pari sanaa onnellisuudesta, koska sellasta mun elämä tälläKIN hetkellä on: onnellista.
Äsken istuin lastenhuoneen nojatuolissa odottamassa, että vanhempikin painos meidän tyttäristä viimein vaipuisi uneen. Oli aikaa. Oli hiljaisuutta. Oli tyyni ja rauhallinen sydän. Havahduin siihen, kuinka paljon yhteen pieneen hetkeen voikaan sisältyä kiitollisuutta, iloa, rakkautta, jännitystä, rauhaa... tai ihan mitä vaan tunteita. Ja että siinä istuessani mulla oli mahdollisuus valita minkä niistä kaikista haluaisin siinä nimenomaisessa hetkessä elää todeksi. Voisin olla kiitollinen mun ihanista lapsista, iloita siitä, että esikoinen sanoi kesken iltarukouksen "mummu", ensimmäistä kertaa. Tai vaan höllitellen ihastella sitä rauhaa, joka nukkuvan lapsen kasvoilla lepää. Mutta yhtä lailla voisin ruokkia sitä pientä jännitystä, että oon yksin lasten kanssa kotona, ulkona on pimeää ja jos antaisin itselleni luvan, saattaisin jopa hieman pelätä. Miks ihmeessä siis miettisin sitä?
Ajatuksilla on yllättävän suuri vaikutus meidän elämään. Sillä mitä mä valitsen ajatella kaikista niistä vaihtoehdoista, mitä mun mielessä käy, on suuri vaikutus siihen millasena nään elämäni. Nytkin voin löytää ilon siitä, että mulla on oma pieni hiljainen hetki, jonka saan käyttää ihan niin kuin haluan tai nurista siitä, että tällasia hetkiä on niin vähän ja harvoin. Molemmat yhtä totta, mutta kumman ajatuksen ajatteleminen vaikuttaa mussa onnellisuutta? Onnellisuus nyt ei todellakaan ole mikään elämän päämäärä, mutta monia asioita se tekee helpommaksi jos voi kokea olevansa onnellinen. Usein ja niin, että sydän pakahtuu.
Onnellisuutta on valita kiittää, iloita, rakastaa... Sitä kai yritin sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti