Hyvää elämää.

Tuossa lapsia päiväunille nukuttaessani sain älynväläyksen kirjoittaa aiheesta, josta me länsimaalaiset tiedämme varsin vähän ja minä sitten vielä sitäkin vähemmän: nimittäin kärsimyksestä. Jo se, kuinka ajatukseni kyseiseen aiheeseen ylipäätään eksyivät, kertoo paljon siitä, kuinka vähän kokemusta minulla on minkään sortin kärsimyksestä, mutta kirjoitanpa siitä silti. Aloitin nimittäin (valehtelematta) vuosien tauon jälkeen juoksuharrastuksen. Tai oikeammin tavoitteenani on aloittaa sellainen. Muutama juoksukerta menneellä viikolla kun nyt ei ihan vielä yllä harrastukseksi asti. En ole koskaanikinä pitänyt juoksemisesta. Jotenkin se vain on niin raskasta ja hidasta ja tylsää ja yksitoikkoista ja sanoinko jo, että raskasta. Puskea nyt hiki hatussa, kieli vyön alla menemään henki hieverissä vain kotiin päästyä todetakseen, että matkaa kertyi kirjaimellisesti vaivaiset muutama kilometri. Verrattuna nyt vaikka sitten siihen, kun suksi luistaa ja maisemat vaihtuu ja sen tuskanhikisen kuumotuksen sijaan käykin mukava, vauhdin mukanaan tuoma, tuulenvire vasten kasvoja. Tai uintiin, jossa olo on koko ajan kevyt ja pehmoinen, mukava. Pyöräilystäkin on oppinut pitämään nyt, kun on kunnon fillari alla ja mäkiäkin uskaltaa laskea vähän vähemmällä jarruttamisella. Mutta on siinä juoksussa ne omat hyvätkin puolensa. Tai no. Ehkä se yksi. Juurikin se kärsimys.

Jotenkin se vaan tekee niin hyvää välillä vähän kärsiä. Ja sitä jäinkin miettimään, että onko se ihmiseen sisäänrakennettu juttu, jollain kierolla tavalla nauttia kärsimyksestä, vai olenko itse luonteeltani vain sellainen, joka elää haasteista. En vain saata uskoa, että kukaan meistä todella nauttii tasaisesta, yksitoikkoisesta elämästä, jossa kaikki on aina niin kuin ennenkin ja hyvin. Tai jos nauttiikin, niin tekeekö se kuitenkaan ihmiselle hyvää. Koska niin juoksussa, kuin kaikessa muussakin elämässä, kärsimys tuntuu aina saavan aikaan kasvua ja kehitystä. Sitä kasvaa ihmisenä, oppii ymmärtämään muita. Tai kehittyy juoksussa ja ehkä jonain päivänä oppii jopa nauttimaan siitä - tai ainakin parantaa tulostaan Cooperin testissä. Mutta joka tapauksessa välttyy ainakin itsekkyydeltä ja ylipainolta.

Tässä kohtaa haluan tähdentää, etten todellakaan tarkoita, että kärsimykset nyt olisivat elämässä jotenkin tavoiteltavia. Niitä kuitenkin jokaisen kohdalle sattuu, enemmän tai vähemmän, ja siksi suhtautumista niihin on ihan hyvä miettiä aina välillä. Etenkin meillä täällä Suomessa, jossa asiat kuitenkin on hyvin ja iso osa ongelmista ja kärsimyksestä itse aiheutettuja, suoraan tai välillisesti. Ja nyt kun näin pitkälle pääsin, niin ehkä tässä on hyvä samalla ottaa vähän kantaa näihin ajankohtaisiinkin. En itse osaa edes sanoa, mitä mieltä olen leikkauksista tai turvapaikanhakijoista, mutta kertoo se jostain, jos samaan aikaan valitan siitä, että sunnuntaipalkkani onkin vain 175% sen kahdensadan sijaan, kun joku toinen toivoisi vain löytävänsä paikan, jossa asua ilman jatkuvaa pelkoa ammutuksi tulemisesta. Pistää väkisinkin miettimään, että ehkä meille suomalaisille jonkun asteinen kärsimys tekisi ihan hyvää. Itselleni myös. Oon päässyt elämässä niin helpolla. Se on siunaus, mutta sen vuoksi myös liian usein huomaan, että hyvin vähän riittää ymmärrystä niitä kohtaan, joilla sitä kärsimystä on ollut enemmän.

On arvokasta saada lahjaksi, mutta on myös arvokasta ansaita. Koska lahjankin, on aina joku ansainnut. Ja jos koskaan ei itse ole ansainnut mitään, on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, ymmärtää lahjan arvoa. 

Toivon, että itse kärsimyksiä, pieniä tai suuria, kohdatessani, voisin aina saada voiman ja viisauden katsoa siihen, mitä seuraa kaiken sen jälkeen, sen sijaan, että heittäytyisin maahan rähmälleni. Että tarttuisin toimeen, pistäisin tossua toisen eteen, siitä huolimatta, että vähän hapottaa. Ottaisin lähimmäisen pahan sanan mahdollisuutena antaa anteeksi katkeroitumisen sijaan ja menetykset ja pettymykset alkuna jollekin uudelle. Ja ennen kaikkea, että saisin kyvyn nähdä elämäni oikeasta perspektiivistä. Olla rehellinen itselleni ja muille siinä, että jos minun kohdallani kärsimys ensimmäisenä assosioituu juoksuun, en ehkä tiedä siitä paljoakaan. Mutta samalla armollinen siinä, että jokaiselle annetaan sen mukaan, mitä jaksaa kantaa. Ja että kaikille meille sitä kärsimystä kyllä riittää, valitettavasti ja onneksi. Vertailemisen sijaan voitaisiin vaikka auttaa toisiamme. Opetella kiittämään siitä, että on mahdollisuus antaa anteeksi, ymmärtää, lohduttaa, rakastaa, itkeä ja sen jälkeen nauraa. Ja elää.