Tänään on hyvä päivä. Ehkä syynä on suhteellisen hyvin nukuttu yö tai aamutuimaan tehty kävelyretki postilaatikolle tai se, että on perjantai, vaikka se meidän taloudessa onkin vain päivä muiden joukossa, tai sitten oli vain piristävää nousta uuteen päivään ilman omien ajatuksiensa syövereissä vellomista. Tai ehkä nämä kaikki. Tämän syksystä nauttivan ja innostuvan luonteeni kääntöpuolena kun sattuu olemaan se kovin helposti harmauteen vaipuva melankolia, niin välillä sitä tahtoo väkisinkin jäädä istumaan sateeseen ilman sadetakkia. Ja kastuuhan sitä. Ilman syytä ja välillä ihan syystäkin. Yleensä kuitenkin ilman syytä. Sitä vain jotenkin ihan välttämättä tarvitsee. Sen pari, kolme päivää kuukaudessa, jolloin kaikki tuntuu elämää suuremmalta, ei tule vaihdettua päivävaatteita koko päivänä, eikä varsinkaan nuuhkaistua nenänpäälläkään ulkoilmaa. Samaan aikaan elämä tuntuu liian raskaalta ja liian kevyeltä ja sisällä vyöryy ahdistuksensekaisen innostuksen ja valtavan insipraation siivittämä luovuusaalto, jota ei millään saa kanavoitua imurointiin tai ruuan laittoon tai muuhunkaan hyödylliseen, tai ylipäätään mihinkään. Siinä sitten koko päivän yrität elää itsesi ja sisäisen 'inspiraatio vastaan velvollisuudet' -ristiriitasi kanssa ja keksiä, mitä sillä kaikella hallitsemattomalla tunnesekamelskalla nyt sitten oikein tekisi. Se on niin hassua. Ihmiset on niin hassuja. Luonteet on niin hassuja. Ja erilaisuus on rikkautta. Ei voi koskaan oppia tuntemaan itseään, eikä ketään muutakaan täysin. Aina riittää opittavaa ja hämmästeltävää.
Jospa sitä tässä elämän koulussa lopulta oppisi hyödyntämään omat tunnemyllerryksensä jotenkin fiksusti. Oppisi elämään tätä tavallista arkea luovasti, eikä aina haikailisi jonkun sortin pläjäyksen, spektaakkelin, teoksen tai muun vastaavan taidehörhöilyegoilun perään. Kirjoitan tätä kaikkea lähinnä itselleni juurikin siltä varalta, että vielä joskus KUN opin elämään tätä elämääni niin, etten enää kaipaa aina jotain, niin voin palata ajassa taaksepäin ja vain naureskella poloiselle itselleni, joka ei tiennyt seisoako päällään vai kaivaako kuoppa maahan ja piiloutua sinne. Haaveilen siitä, että voisin nähdä kaikessa ympärilläni ripauksen sitä, mitä mun sisimmässä on. Että voisin vähän kaikkeen aina antaa palan sydäntä niin, ettei mun tarvitsisi sitten kerta kuukauteen yrittää käsitellä sitä valtaisaa vyöryä, jonka tasainen, tavallinen arki on mun sisälle kasaannuttanut. Että voisin opettaa lapseni nauttimaan omien ajatustensa ja käsiensä tuotoksista ja käsittelemään kaikkea päähän kertyvää kaunista ja roskaa rakentavasti ja rakkaudella. Sitä on niin vaikea pukea sanoiksi. Vähän niin kuin ruokaakin voi tehdä kahdella tavalla: 1. tehdä ruokaa, koska sitä täytyy tehdä, tai 2. tehdä ruokaa miljoonalla muulla eri tavalla. Kun voisin aina valita tuon jälkimmäisen. En ehkä koskaan turhautuisi ruuanlaittoon ja elämään muutenkaan.
Jossittelen paljon. Voisin uskoa enemmän. Haha, 'voisin'. Ehkä tänään päätän vain uskoa, en enemmän tai vähemmän, vaan puhtaasti uskoa. Ehkä. Miten vaikea sitä onkaan vaan antaa mennä. Eihän mullakaan tässä elämässä mitään hätää ole, musta pidetään huolta hypinpä sitten pitkin seiniä tai hautaudunpa peittovuoren alle koko päiväksi. Luotan siihen, että parempaa (ja jännempää) on astua silmät sidottuna, kuin itse arvaillen missä kohtaa askelma kestää.
Kiitos Jeesus elämästä ja siitä, että loit siitä niin mielenkiintoisen ihmisineen, luonteineen ja tunteineen. Ja että autat mua päivä päivältä enemmän näkemään ja ymmärtämään mitä ja miksi tää kaikki ja me kaikki on tarkoitettu olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti