Nyt ja tässä.

Syksy on saapunut. Se on ollut meillä jo kokonaista neljä päivää. Ja jo nyt olo tuntuu ehkä vähän liiankin kotoisalta. Harmaa hämärä hiipii päivä päivältä lähemmäs ja kesän vihreys pakenee ruskan tieltä. Saa kääriytyä kaulahuiveihin, villapaitoihin, sadetakkeihin ja upottaa varpaat villasukkiin ja kumisaappaisiin. On märkää ja harmaata ja hämärää, mutta samalla niin paljon syksyisiä värejä. Ei ihan vielä, mutta pian. Puissa kellertää jo. Syksy on mun lemppari. Oon itsekin vähän kuin syksy. Toisaalta tasaisen harmaa, mutta toisaalta löytyy niitä värejäkin, jotka sitten paikoitellen leiskuu. Vaikkakin vain punaisen, oranssin, keltaisen ja ruskean sävyissä, mutta leiskuupahan kuitenkin. Leiskuu ja erottuu, mutta tarpeen tullen kääriytyy hämärään. Ja onhan meidän kotikin ihan syksy ympäri vuoden. Ja sattuneista syistä (niin kuin taisin jo mainitakin), syksy tuntuu musta hirmuisen kotoisalta. Sinä päivänä, kun astuu ulos ja huomaa, että on syksy, tuntuu niin kuin ois saapunut kotiin. Syksystä ei ole kiire pois.

No tänäänhän tosin oli yllättäen vielä varsin kesäinen päivä, jonka lämmöstä en kuitenkaan liiemmin ehtinyt nauttimaan. Ja voihan olla, että kesä vielä hetken jatkuu. Ja jatkukoonkin. Jotain toivon kuitenkin tulevan syksyn taas muistuttavan ja opettavan heti alusta alkaen. Juuri sitä viipymistä, läsnä olemista, viihtymistä. Ettei ole kiire pois. Että voisi olla kotoisa olo siinä missä on, vuodenajasta, säästä ja olosuhteista riippumatta. Ilman mitään sen suurempia odotuksia, mutta kuitenkin toiveikkaana ja jännityneenä siitä mitä kaikkea onkaan tulossa. Syksyisin se vaan on jotenkin niin helppoa. Olla pettymättä. Olla kiirehtimättä. Ehkä kun on niin harmaata ja  kaikki valo ja värit vähenemään päin, sitä kaikkea osaa eri lailla arvostaa, ihastella, pysähtyä ihmettelemään. Vielä eivät joka vuosi talven myötä ilmaantuvat taakat ole ehtineet kasautua harteille ja auringonvalovarastotkin ovat lähempänä puoliksi täyttä kuin puoliksi tyhjää. Luonnon elämänmeno hidastuu ja kangistuu hiljalleen. Ihminenkin palautuu arkeen. Siihen tuttuun ja turvalliseen, johon sitten kuitenkin on lopulta kaikkien lomien, retkien, matkojen, reissujen ynnä muiden jälkeen yllättävänkin mielekästä palata. Ainakin toivon niin. Että kaikilla meillä voisi olla elämä, jossa voi tuntea olevansa kotona.

Toivon, tätä joka vuosi. Ja toivon nytkin. Että tänä syksynä voisin välttyä hyppäämästä siihen oravanpyörään, joka kärrää mut kevääseen ja tiputtaa kyydistään vasta jossain vaiheessa kesää, taas napatakseen kyytiinsä ennen kuin syksy ehtii jälleen vaihtua talveksi. Että voisin vihdoin oppia elämää tässä ja nyt.

"Kellot mittaavat tunteja. 

Eiliset odottavat huomistaan. 

Siinä välissä, ohikiitävässä, 

on elämässä vain nyt ja tässä." 

-Suvi Teräsniska, Nyt ja tässä

Kotiäitinä mulla on kaikki mahdolliset edellytykset oppia. Kaksi ihanaa, pientä prinsessaa pitää mut kiinni joka pienessä ja suuressa elämän hetkessä, halusin tai en. Opettaen, oppien, oivaltaen.. Tuntien niin paljon ja isosti, ja herättäen tunteita ehkä vieläkin isommin. Nousten jokaiseen päivään täynnä iloa ja uteliaisuutta. Eläen jokaisen hetken välittämättä edellisestä tai seuraavasta. Luottaen epäilemättä siihen, että isi ottaa kiinni kun hyppää korkealta, ja äiti ottaa syliin jos on halausta vailla. Täysin avuttomina ja itsekkäinä tähän maailmaan saapuneina, mutta päivä päivältä toista enemmän huomioivina ja ymmärtävinä. Pienistä haasteista selvinneinä kohti uusia, suurempia pyrkivinä. Loputtomasti ihmettelevinä. Oman arvonsa, mutta jonain päivänä toivottavasti myös vajavaisuutensa ymmärtävinä. Sen jos voisi oppia. 

Aitouden ja rehellisyyden, 

     uskaltamisen ja odottamisen, 

          vastaanottamisen ja luopumisen, 

               anteeksi antamisen ja saamisen

                    läsnä olemisen ja kiitollisuuden... 

Elämisen taidon.