Viime viikkoina on puhuttu paljon kuplista. Mun kupla, sun kupla, meidän kupla, niiden kupla... En ota osaa keskusteluun sen kummemmin, mutta oon kyllä miettinyt paljon sitä millasessa kuplassa itse elän. Että onko mun pieni, onnellinen elämä vaan mun pieni, onnellinen elämä ja that's it. Leijailen jossain taivaalla ja tähyilen sieltä maailman menoa. On rajua, että maailmalla (ja Suomessa, ja Jyväskylässä, ja vaikka missä) tapahtuu vaikka mitä kauheaa ja silti mun elämä on kuitenkin ihan yhtä onnellista päivästä toiseen. On rajua, että vaikka joku jossain kuolee ja se on musta kauheaa, ei se kuitenkaan oikeasti liikuta mun elämää millään tavalla. Katoin joskus Poliisit-sarjan jaksoa Jyväskylästä ja mietin, että tää kaikki oikeasti tapahtuu täällä, missä mä asun ja elän ja oon. Ja sit mä viihdytän sillä kaikella itseäni omassa pienessä kuplassani. Sit samalla kuitenkin tiiän, että en mä voi koko maailmaa kantaa harteillani. On myös hyvä, että mun elämä on enimmäkseen vaaleanpunasta hattaraa, varjelusta, mutta myös tosi huono. Koska joku on pahasti vialla jos mua ja meitä ei enää oikeasti liikuta mikään. Ainakaan mikään mikä tapahtuu sen meidän kuplan ulkopuolella. Esim. tää vappu. Mulla on ollu tosi siunattua, ihanaa, jääkiekkoa, yhteyttä, ruokaa, ystäviä, perhe, kaikkea kivaa, hauskaa, mukavaa. Useimmilla, jotka tiedän on ollut myös. Mutta kaikilla ei. Ei sillä, ettei saa olla kivaa jos kaikilla ei oo. Jotenkin vaan...
Jotenkin vaan se, että miten koskaanikinä me voidaan ymmärtää, kohdata, rakastaa niitä muita. Just niitä, joita me ei ymmärretä, ei osata kohdata, ei osata rakastaa, jotka ei oo niinku me, tai ne kenen kanssa me hengataan... ...jos me vaan ajatellaan, että elämä on se ja sitä, mitä just mun elämä on. Kun se ei oo. Kenellekään meistä. Oli meidän elämä sit hyvää tai huonoa, hauskaa tai tyhmää, onnistumisia tai epäonnistumisia. Koska kyse ei oo meistä, siitä mitä me ajatellaan, siitä miltä meistä tuntuu. Kyse on siitä miks tää kaikki on. Miks me kaikki täällä ollaan. Mä uskon, että Jumala loi meidät. Joku muu uskoo jotain muuta, mutta oleellista on se mikä on totta. Ja totuus on se, mikä tuntuu kadonneen. Ei oo enää totuutta, on vaan mielipiteitä. Ja ketään ei liikuta edes se. Voin sanoo, et Raamattuun on kirjotettu totuus, mutta monen mielestä sekin on vaan mielipide.
Mun suurin taakka ja toive tällä hetkellä on, et me voitais tässä maailmassa edes ettiä totuutta. Ollaan me sit mielestämme löydetty se tai ei. Ni jatkaa ettimistä. Alottaa siitä. Voidaanhan me sit taas jatkaa loputonta riitelyä mielipiteistä jos ei totuutta löydy. Ite ainakin kertaan taas tänään et hei, tässä mä nyt oon. Miks? Ja mitä sitten? Se voittaako Suomi mm-kultaa vai ei, on sen rinnalla aika pieni kysymys. Mut jollekin sekin on koko elämä. Vaikka joku toinen vaan nauraa mun tyhmälle esimerkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti