Friend song.

Viime viikolla eräs ystäväni kysyi olenko äitiyden myötä kokenut olevani yksinäisempi kuin ennen. En muista mitä vastasin, mutta olen menneinä päivinä paljon miettinyt asiaa. En niinkään yksinäisyyttä, vaan ystävyyttä. Olen aina ollut huono ystävystymään ja taidan olla edelleenkin, kovasta harjoittelusta huolimatta. Se on hassua, kun kuitenkin olen varsin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Muttaniin. Siitä ystävyydestä. Jotenkin kynnys nimittää ihmistä ystäväksi on yllättävän korkea. Sitä haluaisi erottaa ne muutamat erityisen hyvät ystävät kavereista, mutta toisaalta tuntuisi turvallisemmalta ajatella omistavansa paljon ystäviksi kutsuttavia ihmisiä ympärillään. Toisaalta taas jännittää kutsua jotakuta ystäväksi, kun ei tiedä onko sille toiselle "vain kaveri". Taas näitä kysymyksiä, joita miehet tuskin koskaan miettii, mutta naiset taas pyörittelee päässään kaiken päivää.

Mua on siunattua valtavalla joukolla ystäviä, ja onneksi oon vihdoin alkanut uskaltaa käyttää tuota sanaa enenevässä määrin. Koska onhan se nyt ihmeellistä, että jos joku päivä saan päähäni haluta pelata pesäpalloa niin yleensä löydän sen tarvittavat yhdeksän pelikaveria. Tai jos tarvitsen apua jossain, missä vaan, niin saan sitä. Että on ihmisiä, jotka innostuu mun päähänpistoista, auttaa mua elämässä eteenpäin, iloitsee mun kanssa, itkee mun kanssa ja pysyy siinä sillonkin kun on huono päivä. Että on ystäviä, jotka on ihan niinku perhettä. Se on hurjaa. Niin että jos joskus koen olevani yksinäinen, on kyse vain mun omasta laiskuudesta. Koska mulla on niitä ystäviä, joiden kanssa voi pelata pesäpalloa ja lautapelejä ja reissata lähelle ja kauas, suunnitellusti tai suunnittelematta. Ystäviä, jotka huitelee maailmalla, mutta joiden kanssa silti voi sitten kohdatessa olla niin kun aina ennenkin. Tai niitä ystäviä, joiden kanssa voi puhua syvällisiä loputtomiin ja musisoida kun sanat loppuu. Tai sit soittaa muuten vaan. Niitä ystäviä joiden kanssa on miljoona inside-juttua mustikoista saunanlauteilla ja aliaksesta mielikuvitussanoilla. Semmosia tärkeitä yhteisiä muistoja niinku vaikka Jypin pelit ja palapelit ja radio ja huovutusneula ja mitä näitä nyt on. Ja mikä tärkeintä, että on niitä ihmisiä, jotka voi soittaa mulle keskellä yötä, että nyt on hätä. Tai vaan tulla ovesta sisälle ilmottamatta. Niitä, ihmisiä, jotka pitää mua ystävänä. Kyllä te tiiätte ketä te ootte. Ainakin toivon niin. Ja ne muutkin, joita en nyt tässä maininnut, kun tää nyt ei ollu ihan se mistä mun piti kirjottaa. Mutta kiitän teistä tälleen sivulauseessa.

Ehkä tää on vaan mun ongelma. Kaikki ihmispelko ja sosiaaliset paineet ja jännitykset ja sen sellaset, että edes ylipäätään tuhlaa aikaa jonkun ystävyys-käsitteen analysointiin. Mutta mulla siihen nyt on kuitenkin kulunut valitettavan paljon aikaa tästä huimasta reilut 22 vuotta kestäneestä elämästä, joten haluaisin nyt jakaa erään ajatuksen, jonka eilen aamuna herätessäni ystävyydestä oivalsin. Näin kevyehkön aasinsillan kautta.

Jos täytyy kuvailla millainen on ystävä, lähes aina kaikkien vastaukseen sisältyy jossain muodossa ajatus: "Sen kanssa voi olla oma itsensä". Tadaa. Siinä se. Mun huima oivallus: Olla oma itsensä. Koska ainakin mä oon ymmärtänyt, että ystävyyden ytimessä on juurikin se, että voi olla se kuka on. Ei tarvitse esittää mitään tai vastaavasti piilotella. Voi olla rehellinen ja aito. Ja joo tiedän, että sinänsä tää nyt ei ollut mikään uusi oivallus, mutta mun ihmissuhdekriiseilyihin oli, ehkä sadannen kerran. Että mun mahdollisuudet ystävystyä ihmisten kanssa kasvaa ihan huimasti, jos oon oma itseni. Haha. Ei sillä, että yrittäisin aina olla jotain muuta kuin olen. Oon aika tosi huono esittämään mitään. Mutta ehkä enemmänkin se, että mun ei tarvii jännittää ja ujostella uusia (eikä kyllä vanhojakaan) ihmisiä. Voin omasta puolestani toteuttaa tätä ystävyyden ydintä ihan noin niinku kokeilumielessä. Jos sit joku ärsyyntyy tai loukkaantuu niin voi olla, että se joku ei ehkä sit halunnut olla mun ystävä (enkä tällä tarkota, et tarvis olla tahallaan ärsyttävä sen kustannuksella, että "on oma itsensä"). Mutta en ainakaan missaa kaikella turhalla jännittämisellä ja yrittämisellä ja yrittämättä jättämisellä niitä ihmisiä, jotka vois olla mun ystäviä.

Voi olla, että tästä pätkästä ei kukaan ottanut mitään selkoa, mutta ehkä tähän nasevaksi loppukaneetiksi voisin jättää tällasen kehotuksen, että tuolla kun mennään missä mennään ja tehään mitä tehään niin ollaan omia itsejämme, saatetaan vaikka ystävystyä. Toisiimme tai muihin. Ei ressata turhia.