Tyytymättömyys. Ihmisen suurin arkivihollinen. Jokunen päivä takaperin oli tavallinen arkipäivä (ei sillä, että tavalliset arkipäivät meidän perheessä olisi jotenkin harvinaisuus, tai riippuu tietysti kuka katsoo ja miten), laiska sellainen. Selailin paria perheblogia sillä välin, kun tytöt nukkuivat päikkäreitään. Tuhlasin aikaani siis, vaikka olisi pitänyt tehdä jotain merkityksellistä, niinkun vaikka jumpata tai leipoa, haha. Siinä jonkun aikaa selailtuani alkoi epäilyttävä ajatus hiipiä mieleeni: "Onkohan meidän auvoinen arki sittenkin tosi tylsää ja harmaata ja raskasta ja masentavaa ja sanoinko jo, että tylsää..?" Yhtäkkiä aloin kovasti haluta mökkiä järven rannalta, matkailuautoa tai edes pihakeinua... Aloin voivotella raskauden jäljiltä vielä vähän löysää vatsanahkaani, kalpeaa ihoani, ennen niin persoonallisia, mutta yhtäkkiä nyt niin rumia ja vinoja hampaitani... Ja ylipäätään sitä, että elämä valuu käsistä sillä välin kun mä vaihdan vaippaa sata kertaa päivässä ja heräilen öisin tunnin välein lapsen kitinään ja näytän ja kuulostan aamulla just siltä, että en oo nukkunu edes puolikasta yötä moneen kuukauteen. En voi toteuttaa itseäni ja unelmiani ja nekin vähät lahjat ja taidot mitä mulle on suotu ja joiden parissa oon joskus saanut puuhata vaan ruostuu ja koskaanikinäeienäämitäänvarmastikaanei ja piste. ...ihan tosissani miettiä ja pelätä, että voi kauhea jos mun elämä ei nyt olekaan niin ihanaa kuin oon luullut. Hah. Nyt mua naurattaa ajatuskin. Mutta sellasia me ihmiset ollaan. Taipuvaisia tyytymättömyyteen. Ja nyt sananen siitä.
On niin kulunutta vaan kehottaa nauttimaan siitä mitä on, mutta niin totta. Elämä on ihmisen parasta aikaa. Ihan totta. Tai ainakin voi olla, ellei sitä käytä aina jonkin paremman ja enemmän tavoittelemiseen, jolloin ei enää kai voida edes puhua elämästä vaan pikemminkin suorittamisesta. Ja siitä meillä itse kullakin on aivan varmasti riittävästi kokemusta. Johan sitä kuusivuotiaana lykätään pikkulapsi siihen karuun todellisuuteen, että edessä on 10 vuotta koulua suoritettavana, pitkä lista asioita opittavana ja kaikki se on vasta alkua. Edessä siintää vielä monen monta lisävuotta koulun penkillä, puhumattakaan piiiiitkästä ja toivon mukaan hyvinkin nousujohteisesta uraputkesta. Kaikki hyviä juttuja. Ei sillä. Yritän vaan sanoa, että siihen me kaikki opitaan pienestä pitäen. Kun ekaluokka on käyty, siirrytään kakkoselle. Kun helpottuneena ja itseesi tyytyväisenä saat ylioppilaslakin päähäsi ja järjestät juhlat tapahtuneen kunniaksi ehdit tuskin kakkua maistaa, kun jo kysytään haetko ammatikorkeakouluun vai yliopistoon (ai niin, siinä vaiheessa kun juhlit olet jo todennäköisesti hakenut). Millon me poloiset suorittajat koskaanikinä saadaan nauttia siitä mitä meillä on ja tyytyä siihen. Ei saadakaan. Ellei vaan tehdä niin.
Okei. Kai se on pakko myöntää, että tässä elämässä on pakko ansaita rahaa, jotta voi ostaa ruokaa, jota voi sitten syödä, ettei kuole nälkään. Ja kun täällä kylmässä pohjolassa asustelemme niin katto pään päällä ja toppatakki talvella on ihan jees myös. Meillä kaikilla on toki velvollisuuksia, se on itsestään selvää, mutta haluaisinkin puhua nyt siitä turhasta ja ylimääräisestä taakasta, jota me kaikki kannamme harteillamme päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen. Siitä, kuinka me niin paljon välitetään siitä mitä muut ajattelee. Meistä ja meidän elämästä. Miltä me muiden silmissä näytetään. Ja oletetaan asioita. Asetetaan itsellemme ihan turhia paineita ja vaatimuksia. Ihan itse. Ja vieritetään syyt sitten jonkun toisen niskaan. Ei mun tarvitse antaa tästä esimerkkiä. On hirveästi asioita, joita me ei tehtäis jos hetkeksi pysähdyttäis miettimään. Ja sitten sen taakan alla ollaan tyytymättömiä. Kaiken aikaa. Johonkin. Itseen, muihin tai muuten vaan. Odotetaan kesälomaa, valmistumista, viikonloppua, kosintaa, työpaikkaa, sitä kun dieetti loppuu, että voidaan olla tyytyväisiä aina siihen asti, kun aletaan laskea päiviä siihen kun se loma loppuu, maanantai tulee ja sinne kauan kaivattuun työpaikkaan on aivan pakko taas raahautua. Puhutaan arkivihollisesta. Miksi arki sanana sisältää negatiivisen sävyn? Väitän, että jos kuka tahansa meistä perus tallaajista kirjoittaisi lifestyleblogia, näyttäisi meidän elämä todella hyvältä ja ihanalta. Miksi? Koska se on? Koska silloin keskitytään siihen mikä on hyvin ja ihanaa, eikä valiteta siitä, että joudutaan tekemään töitä sen eteen? Töitä hyvän avioliiton, onnellisen perhe-elämän ja viihtyisän kodin eteen. Sen kaiken eteen, mistä saadaan päivittäin kiittää.
Meidät kutsuttiin viljelemään ja varjelemaan. Eikö sekin pidä sisällään ajatuksen, että meillä jo on. Sitäpaitsi: "Mitä meillä on, mitä ei olla lahjaksi saatu?" totesi rakas aviomieheni, kun aiheesta keskustelimme. Ei me mitään voida vaatia, mutta kiitollisia voidaan olla. Aina. Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on, sillä hän itse on sanonut: "En minä sinua hylkää enkä jätä" (Hepr.13:5). Ahneus nyt taas on tietysti oma lukunsa, mutta tuo sana tyytyminen. Sekin jostain syystä herättää heti negatiivisia mielleyhtymiä. Mutta jos kaikkivaltias Jumala itse lupaa pitää meistä huolen. Hän joka jo antoi itsensä meidän edestämme, eikö hän lahjoittaisi meille kaikkea muutakin hänen kanssaan (Room.8). Jumala on rikas antaja, hyvä Isä: "Ja mitä te murehditte vaatteista? Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä" (Matt.6, vain yhden esimerkin mainitakseni). Kaiken sen valossa tyytyminen ja tyytyväisyys ei enää kuulostakaan niin kovin pahalta. Kun tyytyminen tarkoittaakin sitä, että mulla on kaikki mitä tarvitsen ja vielä enemmänkin.
Jostain tää kiitollisuus-teema vaan on ja pyörii mun ajatuksissa, mutta hyvä niin. En toivottavasti koskaan unohda olla kiitollinen. Tai ehkä unohdan ja juuri siksi niin tiuhaan tarviinkin muistutusta siitä, kuinka, laulun sanoin, paljon on aihetta lapsella kiittää.
Kiitos kun saan tässä olla, kiitos kun saan levähtää.
Kiitos kun saan voimaa jolla opetella elämää
- Anna-Mari Kaskinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti