Rakastan syksyä. Rakastan niitä kuolleenmärkiä lehtiä, jotka takertuu jalkapohjiin ja kulkeutuu sisälle sotkemaan lattioita. Rakastan sitäkin kun sukat kastuu ja kengissä lotisee, vaikka just sillon aina kaipaankin niitä aikoja kun sitä vielä oli yhtä kurahousua päästä varpaisiin. Rakastan sitä kun on pimeää ja katuvalotkin loistaa vaan kultaa ja vettä. Rakastan sitä kun voi juoda teetä kuivana ja lämpimänä ja katsella ikkunasta kun joku läpimärkä ihmisraukka taluttaa kuraista piskiänsä. Kuitenkin se näky saa aina kyyneleen silmään, kun muistelee niitä aikoja jolloin sitä itse tallusti uitetun koiransa kanssa kuralätäköstä toiseen. Rakastin myös sitä. Ja rakastaisin vieläkin, siks mun posket on märät. Rakastaisin jos mun vaatteet olis täynnä ruskeita tassunjälkiä, jotka haisis pahalle. Mutta en itke sen takia. Koska rakastan just tätä syksyä, en enää sitä joka meni. Koska tän syksyn musiikki on uutta ja kauniimpaa, rauhoittavampaa, vähemmän synkkää. Vaikkakin välillä yhtä melankolista. Mutta aina hymyilevää ja huomista odottavaa. Rakastan myös sateenvarjoja, joita toisilla on. Vaikka samalla vihaan niitä. Viha-rakkaus -suhde märkänä ja rumana olemista kohtaan. Tai kuivana sit kuivana ja tukka hyvin. Tai mun tapauksessa vaan vähemmän huonosti. Rakastan myös sitä joka on kaiken tän rakastettavan takana. Itse rakkautta, mun Iskää nimittäin!Rakastan!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti