Värilaulu.

Katselin ikkunasta sadetta, joka muutti loppukesän alkusyksyksi.
Kokosin riviin neljän kokoiset kumisaappaat ja naulakkoon pinon sadetakkeja: punaista, oranssia, Pikku Myytä, viidakon eläimiä ja koiria.
Lätäköt, kun ovat vastustamattomia ja sateenvarjon alla kumppareissa on erityisen ihanaa olla kuiva, silloin kun kaikkialla on märkää.
Katselin ja kuuntelin kahden pienen pinkin ilmestyksen iloista kiherrystä violetin sateenvarjon alla.
Tuntuivat nekin nauttivan sateesta. 
Ja lätäköistä.
Siinä sateessa kävellessäni tulin oivaltaneeksi, että luovuutta on värittää.
Paljon muutakin, mutta myös sitä.
On niitä, joita inspiroi tyhjä taulu, tyhjä huone.. mahdollisuus mihin vain.
Mahdollisuus kokonaan uuteen.
Ja niitä, joita kaikki sellainen ahdistaa, mutta jotka nauttivat värittämisestä.
Siitä, että saman kuvan voi värittää tuhat kertaa tuhannella eri tavalla.
Siitä, että voi herättää eloon nuotteihin kirjoitetun laulun tai kansiin kirjoitetun tarinan.
Siitä, että pienistä, hajanaisista palasista voi koota suuren, merkityksellisen kuvan.
Siitä, että oikealla ja nurjalla silmukalla voi kutoa kaikki maailman kudottavissa olevat asiat.
Ja muuta sellaista.
Ylipäätään, että tylsät, tutut asiat voi tehdä muutoinkin kuin tylsästi ja tutulla tavalla.
Ja ettei mikään itseisarvoisesti ole tylsää.
On vain niin paljon, mitä kukaan ei näe, mitä kukaan ei huomaa tai ymmärrä, mitä kukaan ei osaa arvostaa.
Siksi tarvitaan niitä, jotka värittävät.
Siksi tarvitaan minua.

Se oli iloinen sadepäivän oivallus.