Eläköön.

Pihistinpä äidiltä ja isiltä tietokoneen itselleni, koska tekee niin mieleni kirjoittaa. Viime kerrasta onkin taas vierähtänyt tovi jos toinenkin. Voin syyttää kauan sitten rikki mennyttä ja edelleen rikki pysyvää tietokonettamme, mutta onpa tässä taas ollut kaikkea muutakin. Vauva ja muuta semmoista. Toisaalta ei myöskään yhtään yllätä, että inspiraatio kirjoittaa iskee juurikin näinä päivinä, kun tuulessa tuntuu ja tuoksuu ensimmäistä kertaa syksy ja aamulla ylös noustessa varpaita hipaisee muistutus hiljalleen viilenevistä öistä. Pian on taas se aika vuodesta. Vaikka harvassapa ne oikeasti kesäiset päivät ovat tänä(kin) vuonna olleet. Syksy tuo taas tullessaan paljon uutta ja jännittävää. Elämä on siitä hauska matka, että juuri, kun tie käy tututksi, reitti johdattuukin ihan uusiin maisemiin. Hyvin ja luottavaisin mielin kuitenkin kohti tulevaa, optimismiin taipuvainen, haasteista elävä seikkailijaluonne kun olen.

Mutta mitäpä sitä kirjoittaisi tästä hiljaisesta, menneestä parista vuodesta. Oon edelleen onnellinen. Ja kiitollinen. Kaikesta. Jotenkin vaan kaikki on niin kohdallaan. Oon löytänyt paikkani ja onnellisen osani tässä maailmassa: vaimona, äitinä, ystävänä.. Eikä siinä varmastikaan kaikki, mutta noin niin kuin päällisin puolin ja puolikkaaseen lauseeseen kiteytettynä. Elämä on tässä ja nyt. Joka päivä erilaisena, mutta yhtä ihanana ja tervetulleena, yltäkylläisenä kaikkine riemuineen ja raivoineen, haaveineen ja turhautumisineen. Olen aiemminkin paljon tullut pohtineeksi omaan osaansa tyytymistä, mutta ehkä vasta nyt olen saanut maistaa sitä ihan oikeasti. Ja miten siunattua se onkaan, kun pakottavan sisäisen tarpeen tilalla onkin syvä rauha ja lepo. Luottamus siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa auringon alla. Ei ole kiire. Ei tarvitse suorittaa. Ei pidä olla jotain. Ei pidä.. Mitään. Sen oivaltaminen ja hyväksyminen on ottanut yllättävän lujille. Että kyse ei ole minusta. Saan olla, mutta en ole se, joka voi sanoa nimekseen Minä olen. Saan elää, mutta elämän määrittää Hän, joka sanoo: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Mikä ilo! Mikä armo! Mikä vapaus!

...ja yllättäen Jukka Leppilammelta löytyy biisi sanottamaan tämä kaikki.

Katson pimeästä valoon, katson ulkoa sisään
Poden vilua, ikävää
Katson talvesta kesään, pohjoisesta etelään
Toiveiden kasvoton määränpää

En pyydä olla perillä, sillä matkaa kai on elämä
Majataloja, tietä ja sanoja
Tahdon olla sinua lähellä, vaikken osaa, vaikken yletä
Katuvaloa, väsymystä, janoa

Katselen sisältä ulos, katselen valosta pimeään
Sinä olet liki, minä lepään
Katselen keväästä talveen, katselen luotasi kipeään
Mennyt tekee tilaa hengittää

En ole vielä perillä, mutta sylissäsi elämä
Majataloissa, tiellä ja sanoissa
Mun ei tarvii enää hävetä, saatan kasvaa - ja vähetä
Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Eläköön elämä!