So blessed.

Hahaaa. Kun tuossa muutama tunti aiemmin aloin kirjottaa tätä tekstiä otsikolla so blessed en es vielä tienny kuinka siunattu todella oon. Ja sitähän tää elämä vähän tuntuu olevan. Sitä kiittää Jumalaa armosta ja huolenpidosta, fiilistelee Jeesusta ja ihmisiä ja elämää niiden kanssa, nauttii kauneudesta ja rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan, mutta sit taas seuraavassa hetkessä ymmärtää, ettei edellisessä hetkessä ollu vielä hajuakaan siitä kuinka suuri Jumalan armo on; kuinka ihmeellisellä tavalla Jumala johdattaa ja pitää huolen; kuinka rikasta ja yltäkyllästä elämä Jeesuksessa on ja kuinka huikeita persoonia Jumala on luonu iloitsemaan tästä elämästä ja jakamaan sen toistensa kanssa; kuinka kauniin maailman Jumala on luonu ja kuinka kaikki tää hyvä on vaan lähtösin Jumalasta, joka on rakkaus.

Muutama päivä sitte olin varma, että kuolen tai sit vaan toivoin sitä. No en oikeasti, mutta välillä kyllä on tehny mieli repiä hiukset ja korvat ja silmät päästä, kun siitepöly on vaan vallannu koko maailman niin, ettei tunnu olevan tilaa hengittää. Oon itkeny ja ruikuttanu ja turhautunu ja niistäny ja taas itkeny... En vieläkään ymmärrä mikä järki tässä allergiassa on, mutta ainakin mun kärsivällisyys on taas kasvanu huimasti. Kesä kolkuttelee ovella ja sitä on joutunu vaan kököttämään neljän seinän sisällä. Mutta entä sitten. Jotain pysäytystä mun hulinaelämällehän mä just oon rukoillu ja nyt en es jaksa portaita nousta hengästymättä: se jos mikä on pysäytys. Sitä fiilistelee monia sellasia asioita joihin ei oo aiemmin jaksanu kiinnittää huomiota. Kun kyllähän sen kesän tuntee ja aistii ja huomaa vaikkei ulos pääsiskään. Eri tavalla vaan. Mutta kuitenkin. Kaduttaa etten oo käyttäny tätä kärsimysaikaa paremmin vaan oon tuhlannu ihan liikaa aikaa ja energiaa voivottelemiseen ja luovuttamiseen, kun oisin voinu vaan hissuksiin tyytyä osaani ja levätä Jumalan läsnäolossa. Onneks vielä ehdin ja onneks siihen ei tarvita allergiaa.

Tänään kyllä innostuin yöllisestä retkeilystä niin, että lähdin uhmaamaan siitepölytystä ulos ja  n a u t i n . Perhe, järvi, leppeä sää, fiilistelyt, ei itikoita: kesää parhaimmillaan. Kyllä allergiaa aina sietää jos vaan itikoilta saa rauhan, vaikka kai niilläkin joku funktio on tässä luomakunnassa. Niinkun kaikella. Mestari mikä mestari: meidän Luojamme. Asenne se kuitenkin tässä elämässä ratkasee eniten, ärsyttää sen toteaminen sit kuinka paljon tahansa. Jumalan tahto meitä kohtaan on kuitenkin aina hyvä, tuntu se meistä sitten miltä hyvänsä. Meillä on lupa pyytää, anoa, rukoilla, mutta parasta meille on kuitenkin aina loppuun todeta, että tapahtukoon Isä sun tahtos, ei mun. Ja kuinka siunattuja me ollaankaan, että saadaan todeta niin.