Maa on niin todella kaunis. Tänään heräsin liian myöhään loma-aamuksi, mutta kiiruhdin oikopäätä ulos vastaanottamaan kevätauringon säteitä sylikaupalla. Sanoisin että maa on ihmeellinen planeetta, mutta se kuulostais tyhmältä. Mutta on se sitä silti. Vielä voi hetken juoksuttaa mahlaa, vaikka onkin jo kesäkukkia tienvarsilla. Fasaaneilla on jotain tappeluita koko ajan ja ne huutaa toisilleen rumasti. Äiti kerto, että pupuilla ja oravillakin on jo kesäturkit. Vaikka Maskun sohva-asiamiehet meinas hetken aikaa hermostuttaa mut riekaleiksi niin nyt on taas sisällä suunnattoman suuri riemuilostus tästä ihanan kauniista päivästä. Kaunis se tosiaan on. Ja lämminkin. Mietin vaan millaiset täytyy Luojan käsien olla, että se voi luoda näin monenmoista kauneutta, pientä ja suurta. Ehkä siinä on jotain samaa kun jossain vanhassa puuseppäpapparaisessa, jolla on työn ahavoittamat, karheat ja isot kädet, mutta kun se saa puukon ja palan puuta käsiinsä, se voi luoda siitä jotain todella kaunista ja haurasta. Oon nähny sellasen papparaisen ja hämmästelin. Jumala ei varmaan oo papparainen, mutta kyllä senkin kädet varmaan on aika isot... Silti se vaan on luonu päiväperhosenkin. Se on taitava. Mestari.
Istuin aamulla tienpientareella ja kuuntelin pellon ääniä. On jännittävää miten paljon liikettä ja ääntä pikkuriikkiset eläimet ja örkkimörriäiset saakaan aikaan. Ne elää siellä ruohonjuuritasolla ihan omaa elämäänsä, jota me isot otukset ei koskaan päästä kurkistamaan. Mutta on kiehtovaa ajatella miten paljon enemmän elämää luonto kätkee sisälleen sen lisäks mitä me voidaan nähdä. Miten paljon salaisuuksia ja mestarillisia, nerokkaita yksityiskohtia. Kaikkea tosi kaunista ja jännittävää. Ja ennen kaikkea jännittävää. Vaikka se, että keväällä mahla nousee maasta ja tekee koivuihin lehtiä ja sitten syksyllä se taas imee kaikki ravinteet takaisin säilöön talvea varten ja sitten tulee syksy ja maailman kauneimman värisiä lehtiä. Ja että talvella kun koivun oksat on huurteisia tai niissä kimmeltää jääpisaroita sitä voi melkein luulla olevansa Narniassa tai muualla taikametsässä. Kesällä koivut on kyllä vähän inhottavia kun ne saa nenän ja silmät vuotamaan, mutta kai niissä sillonkin on kaikkea kaunista. Ainakin me pienenä aina syötiin koivunlehtiä. Ei ne erityisen hyviä ollu, mutta kuulemma terveellisiä. Tai sitten meitä vaan huijattiin.
Vaikka taivas on varmasti maailman siistein paikka niin ei mulla kyllä oo kiire täältäkään pois. On niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää, että ei sitä yhden elämän aikana varmastikaan ehdi saada kyllikseen. On meillä vaan ihmeellinen Jumala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti