On ihan kertakaikkisen ihanaa olla tyytyväinen ja onnellinen, kiitollinen. Ei ainoastaan "peruskiitollinen" vaan aivan sydämen pohjasta asti kiitollinen. Ei haittais, vaikka moni asia olis paremminkin ja monen asian sietäiskin olla. Mutta mitäpä sitä miettimään, kun kuitenkin useampi asia on paljon paremmin, kun vois koskaan toivoa. Ei oo murheita, eikä surua sen suuremmista asioista, kun juustoriisikakkujen ja puhtaiden sukkien loppumisesta. Ei mitään todellisia ongelmia, joiden kanssa ei vois elää hymy huulilla ja ilo sydämessä. Kun onhan mulla vieläpä kaikkivaltias Jumala ja sen lisäks sulhanen, jotka on luvannu pitää musta huolta. Joten mikäs tässä ollessa. Herra on hyvä. Todella.
Aloin pohtia kiitollisuutta jälleen kerran, kun avasin ekaa kertaa kirjan Kanakeittoa sielulle. Ihmeellisiä, pieniä, hyvän mielen tarinoita, joista huokuu Jumalan yliluonnollinen hellyys ja kauneus. Tarinoita, jotka avaa silmät pienten asioiden suuruudelle ja niin... myös kiitollisuudelle. Jotenkin viime kevään kiireiden keskellä kadotti juuri sen äsken mainitun pienien asioiden suuruuden, hyvässä mielessä: huonossa ne pienet asiat tuntui välillä jopa valtavilta.Onneks Jumala on siunannut mua ihmisillä, jotka muistuttaa siitä, että Jumala tekee suurista murheista pieniä ja pienistä iloista suuria. On niin äärettömän tärkeää nauttia elämästä, joka hetkestä, pienimmistäkin. Ottaa kaikki ilo irti ja olla kiitollinen. Niin kuin viisas tuleva aviomieheni totesi, kun otin iltakävelyn kauniissa maalaiskesän illassa turhan paljon urheilun, enkä rentoutumisen kannalta: "Ne, joilla on enemmän rahaa kun aikaa kiirehtii, meillä on enemmän aikaa kun rahaa, joten voidaan kävellä hitaasti ja katsella ympärillemme." Se vaan on niin totta ja niin helposti, liian helposti unohdettavaa.
Täti, oletsä rikas ?
Siinä he kyhjöttivät eteisessä - kaksi ryysyistä lasta liian iso takki yllä.
"Olisiko, teillä jätepaperia?"
Minulla oli kiire. Mieli teki sanoa, ettei ollut - mutta sitten katsoin heidän jalkojaan. Loskassa läpimäriksi kastuneet ohuet pikku sandaalit.
"Tulkaa sisään, niin saatte kaakaota."
Sen enempää siinä ei keskusteltu. Kengistä jäi märät jäljet takan edustalle. Annoin lapsille kaakaota ja paahtoleipää hillon kera hyytävän ulkoilman vastapainoksi. Sitten menin takaisin keittiöön ja aloin suunnitella uudelleen talousrahojen käyttöä... Viereisessä huoneessa oli kovin hiljaista. Vilkaisin sinne. Tyttö piteli tyhjää kuppia ja poika kysyi soinnuttomalla äänellä:
"Täti... oletsä rikas?"
"Rikasko? Varjelkoon, en!"
Vilkaisin kauhtuneita nojatulinpäällyksiä. Tyttö laski kupin varovasti takaisin lautaselle.
"Kuppi on samaa paria kuin lautanen."
Hän kuulosti vanhalta ihmiseltä ja hänen äänessään oli nälkää, joka ei ollut peräisin vatsasta. Sitten he lähtivät pidellen paperinippuja tuulensuojana.
Huomasin, etteivät he olleet kiittäneet. Mutta ei se tuntunut tarpeelliselta. He olivat antaneet minulle jotakin. Kupit ja lautaset olivat ihan tavallista sinistä posliinia. Mutta ne olivat tosiaan samaa paria. Kokeilin perunoiden kypsyyttä ja sekoitin kastiketta. Perunoita ja ruskeata kastiketta, katto pään päällä ja miehellä kunnollinen, pysyvä työpaikka - nekin sopivat yhteen.
Siirsin tuolin paikoilleen takan edestä ja siivosin olohuoneen. Pienten sandaalien mutaiset ja märät jäljet näkyivät yhä takan edessä. Annoin niiden olla. Olkoot ne siinä siltä varalta, että sattuisin unohtamaan, miten upporikas olen.
-Marion Doolan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti