Päivistä yksi. Päivä kun ei törmättykään karhuun, mutta metsä oli silti jännittävä. Ja tuuli oli rauhoittava vaikka kuumeisena piti varoa hikeä ja hengästymistä. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Ei pelosta vaan silkasta elämänilosta. Maailma oli jälleen hurjan kaunis ja oli vaan niin hyvä olla. Jumalan rakkautta kuin sieniä sateella. Olin kyllä enemmän hiljaa kun ikinä, mutta olo oli vaan niin raukean tyytyväinen että oli parempi olla vaan ja kuunnella hiljaisuutta. Ja palokärjen huutoa. Mutta sen huuto oli turhaa, koska aurinko paisto. Joskus on hyvä olla vähän huonovointinen ja heikko. Sitä huomaa sen miten vahvana voi käyttää aikansa paremmin. Kun on vähemmän voimaa niin tarvii enemmän Jumalaa. Sekin on vaan hyvä. On jotenkin sanaton olo muutenkin. Niitä hetkiä kun ei oo mitään sanottavaa ja silti se sanattomuuskin täytyy jotenkin saada ulos.
Luin taas ekan kuningasten kirjan 18 lukua ja musta tuntuu että siitä on tulossa mun lempparikohta raamatussa. Se kun Jumalan antaa tulen taivaasta on vaan niin siistiä. Ja psalmit on kans siistejä. Niihin jää koukkuun. Samoin teehen. En es tiedä monesko litra on menossa. Vaihtelun vuoks juon välillä keisarin morsianta ja välillä forest berriesiä tai lemonia vaikka se onkin pahaa. Ens yönä en ehkä nukukkaan sitten kahtatoista tuntia katkeamatonta unta niinkun pikkuvauva koska mulla ei oo vaippaa.
On vaan niin hämmästyttävää miten kauniiks Jumala on maailman tehny. Oravatkin on niin söpöjä kun ne juoksee täällä tylsässä ja harmaassa kaupungissa, joka sekin on oikeasti ihan kiva. Mutta maallapa onkin metsoja. Ja se kun voi saada Jumalan hymyilemään. Se on parasta. Ja ehkä myös ihmeellisintä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti